Ode In Black

• Band
• Gigs
• Music
• Merchandise
• Photos
• Media
• Blog
• Contact

Blog

Kiertuepäiväkirja, pt. IX

Hotelli Kainuu, Kuhmo 2.2.2019

(aka Ullautusmobiilin viimeinen matka ja miten OIB aiheutti koko Kainuun laajuisen sähkökatkoksen)

Ulkona on pilkkopimeää, vain hätävilkun jaksottainen kajastus värittää ympäröivää pimeyttä oranssillaan. Liian ohuisiin vaatteisiin pukeutuneet pitkätukat hengittävät höyryä ilmaan ja auton tuulilasit alkavat jäätyä sisäpuolelta. Lämpömittari näyttää -24 astetta. Onneksi webastossa riittää potkua vielä hetkeksi… Miten tähän hetkeen päästiin? Mikä meni pieleen? Näitä asioita voimme kukin pohtia yön pimeinä tunteina, mutta kenties on syytä aloittaa tämä tarina kuitenkin samaisen päivän aamusta.

Se oli täysin normaali lauantaipäivä. Säätiedotus oli maalaillut jo useamman päivän ajan uhkakuvia lumimyrskyistä, joista olimme saaneet osamme jo edeltävinäkin päivinä. Urhoollinen sotaratsuni oli lumen ja suolenpätkien peitossa, kun kannoin kitaroita auton takakonttiin. Tässä vaiheessa illan keikan kohdalla suurin uhkakuva oli viimeisen kuukauden lonkkani tienoilla vihoitellut mystinen hermopinne, joka salli kyllä istua, mutta jalkeilla ollessa imitoi vakuuttavasti tunnetta joka syntyy kun kuuma hiilihanko porautuu vasempaan lonkkaan. Jo ennakkoon oli tiedossa, että illan keikka täytyisi vetää ns. Mick Mars -tyylillä, jos ylipäänsä jalkeilla pystyisin olemaan.

Poimin Tampereen keskustasta Juhanin matkaan ja suuntasimme auton keulan kohti Kuhmoa. Navigaattorin mukaan matkaa oli kevyet 500 km, joten autossa istuminen ehtisi päivän mittaan tulemaan tutuksi. Matka eteni joutuisasti; pysähdyimme ensiksi Vaajakoskella nauttimaan terveellisen aterian, ja koska olimme aikataulua edellä, päätimme Nurmeksen tienoilla pitää vielä ylimääräisen kahvitauon ja kysellä olivatko muut jo päässeet liikkeelle.

Kun meillä oli matkaa jäljellä vielä n. 70 km soi puhelin – jo tässä vaiheessa osasimme aavistella mitä asia saattaisi koskea. Miksaajamme Teemu kyseli rantojen kautta että missä olemme menossa, ja oliko meillä kenties öljyä matkassa, kunnes sivulauseessa sitten mainitsi että koko kalustoamme kuljettava Ullautusmobiili oli juuri hyytynyt tien poskeen, n. 10 km ennen Kuhmon risteystä.

Öljyä ei meillä valitettavasti ollut matkassa, edelliskerrasta viisastuneena rengasavain kylläkin. Valitettavasti tästä ei olisi apua tällä kertaa. Olimme juuri jättäneet kaiken sivistyksen taaksemme, ja totesimme että seuraava vastaamme tuleva huoltoasema lienee vasta Kuhmossa. Onneksi poikien webastossa riitti virtaa vielä hetkeksi ja olisimme paikan päällä n. 45 minuutin kuluttua. Kaiken varalta kerroin, että jos tulee kylmä, kannattaa ryömiä kuolleen hirven vatsaonteloon lämmittelemään – ainakin elokuvissa se toimii.

Pian whatsapp-ryhmäämme saapui videomateriaalia Ullautusmobiilin viimeisistä hetkistä; uljaasti kuin Titanic jäävuoren edessä, Ullautusmobiili jatkoi taisteluaan loppuun asti täysillä, jättäen kaikkensa tien varteen (mahdollisesti myös männän).

Kaikesta päätellen keikkapaku ei tulisi tästä enää hievahtamaan omin voimin. Pojat soittelivat hinauspalveluja läpi, mutta ilmeisesti Iveco oli sen verran kookas auto, ettei se ihan joka hinausauton lavetille mahtuisi. Kuhmon risteyksen lähestyessä tapasimme paleltumassa olevat ystävämme, jotka hyvistä neuvoistani huolimatta eivät olleet edes pyydystäneet hirveä vielä. Pakettiauto oli ajettu fiksusti n. 50 metriä kookkaan P-paikan ohi tien varteen.  Vaihdoimme muutaman sanan poikien kanssa, sitten päätimme Juhanin kanssa jatkaa matkaa, koska ulkona oli varsin kylmä. Ystävämme jätimme pohtimaan keikkaelämän ihanuutta tien poskeen. Olihan niillä keissi olutta, kyllä ne selviäisi varmasti.

Suuntasimme Juhanin kanssa illan estradille, jossa selvitimme tilanteen. Ystävällinen henkilökunta oli jo heti soittelemassa tutuilleen, josko jostain pakua irtoaisi lyhyelle pistokeikalle. Valitettavasti kaikki pakut tai tutut olivat jossain menossa, joten turvauduimme Googlen apuun.

Läheisellä Nesteellä näkyi olevan peräkärryjä vuokralla, joten suuntasimme kulkumme sinne. Autossamme ei toki peräkärrykoukkua ole, mutta ajattelimme sananlaskua vapaasti mukaillen että ”poltamme sen sillan vasta kun saavumme sen luo”…

Kurvatessamme pihaan havaitsimme onneksemme että katoksessa näkyi muutama pakettiautokin olevan. Juhani soitteli paikan omistajalle, joka ystävällisesti lupautui tulemaan apuun. Kun vuokrasopimus oli tehty, ilmoittelin jo kohtalaisen jäässä oleville ystävillemme että pian tullaan apuun Transporterilla.

Asia ei kuitenkaan ollut aivan näin yksinkertaista; kuten jo mainitsinkin, ulkona oli pakkasta -24 astetta, ja Transporter oli ilmeisesti seissyt jo muutaman tovin katoksessa. Autohan ei tietenkään suostunut käynnistymään. Moninaisten vaiheiden jälkeen vara-akulla auto lopulta kuitenkin saatiin liikkeelle ja pääsimme illan ensimmäisen roudausoperaation kimppuun.

Roudauksen aikana Pasi ja Villekin saapuivat paikalle. Kävi ilmi, että Villellä oli autossaan hinausköysi, jolla Ivecokin saattaisi liikahtaa. Kun olimme ensin roudanneet (ilmeisen turhaan) kaiken kaluston Ivecosta Transporteriin, hinasi Ville Ivecon autonsa perässä keikkapaikalle. Vielä tässäkin vaiheessa pohdimme, josko Ullautusmobiili seuraavana päivänä kuitenkin starttaisi jos vain hakisi huoltoasemalta lisää öljyä ja laittaisi akun akkulaturiin yöksi.

Keikkapaikalla roudaus tapahtui jouhevasti; harvoin olen nähnyt Marshall-seinän nousevan pystyyn yhtä nopeasti kuin tuona iltana. Tekniikan poikien pystyttäessä kalustoa bändillä oli hetki aikaa rentoutua ja nauttia muutama virvoitusjuoma. Soundcheckin jälkeen vetäydyimme saunatiloihin, jossa totesimme että keikan alkuun ei sattuneesta syystä ole enää paljon aikaa. Erikoista, miten keikkapäivänä aika tuntuu rientävän, vaikka hyvissä ajoin taaskin lähdimme liikkeelle…

Keikka sujui vallan mallikkaasti; yleisöä oli runsaasti paikalla ja osa selvästi tunsi myös biisejä ennalta. ”Seeds Of Chaos” sai suuret suosionosoitukset heti alkusävelistä lähtien ja ensimmäistä kertaa livenä vedetty ”Curtain” toi kaivattua lisäpotkua keikkasettiin. Itse jouduin soittamaan keikan käytännössä staattisena vasen jalka lavan reunalla ollutta kaidetta vasten nostettuna, ja setin päätyttyä rojahdin lavalla olleelle tuolille istumaan; jalat ei olisi lavalta enää pois kantaneet. Yleisön vaatiessa vielä encorea ei auttanut kuin purra hammasta ja sinnitellä vielä yhden biisin läpi. Onneksi uuden keikkapaidan innoittamana Juhani riehui lavalla minunkin puolestani…

Keikan jälkeen jalkauduimme yleisön sekaan ja juuri päästyämme mielenkiintoisten metafyysisten keskustelujen alkuun hävisi koko ravintolasta sähköt. 

– ”No niin, pojat päätti sitten kytkeä sen Ivecon akun akkulaturiinsa”, totesin.

Kävi ilmi että koko Kainuusta oli sähköt poikki. Hetken aikaa siemailimme juomiamme kännykän lamppujen valossa, mutta sähkökatkoksen jatkuessa ravintola suljettiin ennen aikojaan ja vetäydyimme hotellihuoneen puolelle, jossa Taistoa ja Tatua odotti puhelu.

Seuraavana aamuna hyppäsimme virkeinä Juhanin kanssa autoon, sanoimme Taistolle, Teemulle ja Tatulle ”Ei täs mitään, me lähdetään, koittakaa selviytyä pojat ja keep the faith!”

Iltasella saavuimme Tampereelle ja tiedustelimme miten pojat ovat selvinneet Kuhmosta kotiin. Vastauksena oli videopätkä jossa pojat kehuivat hotellin ystävällistä henkilökuntaa ja kertoivat että sauna on lämpeämässä, ei tässä kiire ole minnekään.

Huhupuheiden mukaan pojat ovat edelleen Kuhmossa.

-Iiro / Ode In Black

Kiertuepäiväkirja pt. VIII

Ottopoika, Kuopio 28.9.2018 & Rockravintola Grande 29.9.2018, Rovaniemi

(aka Kuopion kirous ja kadonneen rengasavaimen arvoitus)

Synkkää alkanutta syksyä kaikille Ode In Black -faneille ja muillekin epäonnisille, jotka ovat sisimmässään toivoneet että kotisivujemme kiertuepäiväkirja-osio säilyisi pysyvästi haudattuna! Kyllä, yleisön pyynnöistä huolimatta kiertuepäiväkirja on täällä taas, väsyneempänä kuin koskaan ennen. Syksyhän on tunnetusti luovaa aikaa, joten päätin kaivella vanhan sulkakynäni esille ja raapustaa läppärini näytölle muutaman rivin taannoisista keikoista. Useita sangollisia aikaa on virrannut Tammerkosken alitse siitä, kun viimeksi olen tänne kirjoitellut OIB-leirin kuulumisia, ja paljon suuria asioita on ehtinyt tapahtua. Huikea debyyttialbumimme valmistui ja löytyy tätä nykyä mm. Spotifyn syövereistä, bändimme kielisoitinosasto teki vaikean kollektiivisen päätöksen ja myimme kukin yhden munuaisistamme hankkiaksemme Kemper-vahvistimet, ja Juhani alkoi kasvattaa viiksiä.

Viime viikonloppuna kiertueemme etappeina oli veto perjantaina Kuopion Ottopojassa kotikentällä, jonne lähdimme selättämään kauan vallinnutta ”Kuopion kirousta”. Lauantaina puolestaan vuorossa oli veto Rovaniemen Grandessa. Matkaan suuntasimme pienoinen gorilla selässä, sillä jo aikojen alusta saakka Kuopion keikat ovat aina olleet teknisten ongelmien riivaamia. Jostain tuntemattomasta syystä aina Kuopiossa sattuu ja tapahtuu; milloin ei taustanauha toimi, milloin Juhanin kitaravahvistin vaikenee ilman näkyvää syytä, milloin rumpali spontaanisti räjähtää kappaleiksi kesken keikan (sitä tapahtuu useammin kuin luulette), milloin oman Engl-vahvistimeni kanavanvaihtopedaali sanoo sopimuksen irti setin puolivälissä. Itse olen Kuopiossa keikkoja soittanut jo vuodesta 2004 lähtien, ja muistikuvat keikoilta ovat useimmiten samansuuntaisia; aina jokin menee pieleen. Emme kuitenkaan olleet tällä kertaa Kuopiossa esiintymässä yksin; debyyttialbumimme ilmestymisen jälkeen meihin otti yhteyttä ahvenanmaalainen Lamori, joka tiedusteli josko jonkinlainen yhteiskeikka olisi mahdollisuuksien rajoissa toteuttaa. Kuunneltuamme Lamorin musiikkia Spotifysta vakuutuimme; biisit oli tarttuvia ja genre riittävän lähellä omaa musiikkiamme, joten tekniikan poikien vastalauseista huolimatta Kuopiossa olisi tiedossa kahden bändin ilta.

Varhain perjantaiaamuna satuloimme hevosemme ja lähdimme Juhanin kanssa ratsastamaan Tampereelta kohti kalakukkojen luvattua maata. Saapuessamme Ottopoikaan oli tekniikka jo pystytetty ja Lamorin pojat paikalla. Meidän oli vuoro vetää soundcheck ensin, joten erittämättä hikipisaraakaan kannoimme roudausystävälliset Kemperimme auton takakontista lavalle, työnsimme korvamonitorimme syvälle aivoihin ja ryhdyimme toimeen. Vältelläksemme Kuopion kirousta, olimme korvanneet ikiaikaisen Windows Vistaa pyörittävän Pentium -taustanauhatietokoneemme uudella tuliterällä Core i7 Windows 7 koneella, jossa on naurettavan paljon muistia ja hieno Ode In Black -taustakuva. Pikainen soundcheck sujui moitteitta ja päästimme Lamorin sorvaamaan saundeja kohdilleen. Ottopojan henkilökunta kertoi meille ruuan olevan valmista ja vetäydyimme hieman syrjempään nauttimaan Janssonin kiusaamisesta ja turisemaan jonninjoutavia. Lamori liittyi pian seuraamme, ja rumpalimme Taisto pääsi esittelemään mainiota kielitaitoaan.

Ruokailun jälkeen pistäydyimme pikaisesti Taiston kartanolla, ja kello alkoi jo uhkaavasti lähestyä Lamorin showtimea. Nappasimme taksin alle ja ehdimme Ottopoikaan parahiksi näkemään kuinka Lamori soitti äärimmäisen tiukan setin. Showtime oli lämppärille epäkiitollinen 21.30 ja vasta setin loppuvaiheilla alkoi porukkaa valua paikalle. Paikalle eksyneet kuitenkin varmasti pitivät kuulemastaan. Lamorin setin ainoa ”kömmähdys” taisi sattua setin loppuvaiheilla kun muuan paikallinen takahuoneessa bändin oluita juonut sankari pyrki baarin puolelle takahuoneesta lavalle vievän verhon kautta ja kaatui Lamorin rumpalin päälle samalla tönäisten tomimikkiä saaden aikaan epämiellyttävän kiertoefektin. Tässä vaiheessa me olimme jo bäkkärillä verhoutumassa nahkaan ja kettinkeihin, joten tarinan todenpitävyydestä on vain toisen käden tietoa.

Lamorin lopetettua oli vuorossa pikainen 15 min roudaus ja alkunauha pärähti pyörimään. Pari ekaa biisiä luisti vallan mainiosti ja tunnelma alkoi uhkaavasti kohota kattoa kohti, kunnes kolmannen biisin aikana Taisto yhtäkkiä lakkasi soittamasta kesken biisin. Muu bändi jatkoi soittamista ja Taistokin pian pääsi takaisin kärryille. Sama toistui kuitenkin vielä parin muunkin biisin aikana; kävi ilmi että taustanauhasta jostain syystä katosi rumpalin korvaan tuleva klikki, ja rumpalimme joutui taistelemaan biisien läpi vailla minkäänlaista metronomia joka kertoisi missä kohdin taustanauha oli menossa. Kuopion kirous iski jälleen! Hampaat irvessä väänsimme setin loppuun, ja keikan jälkeen oli aika opetella ahvenanmaalaisia kirosanoja.

Nautittuamme takahuoneen antimista ja keskusteltuamme Lamorin tyyppien kanssa Ahvenanmaasta, suomalaisuudesta ja politiikasta suuntasimme kaupungille. Olimme liikkeellä muutaman pysähdyksen taktiikalla, ja hyvissä ajoin vetäydyimme yöpuulle Taiston kartanoon, jossa minulle oli varattuna majoitus länsisiivestä ja Juhani pääsi nukkumaan tilusten itäosissa. Aamulla varhain Taiston palvelijat tulivat meitä herättämään, ja tarjoiltuaan meille tuoreista hedelmistä ja uhanalaisista eläimistä valmistetun aamiaisen vuoteeseen ja pestyään meidät olimme valmiita jatkamaan matkaa kiertuemme seuraavalle etapille. Tekniikka ja Taisto matkustivat Ullautusmobiililla suorinta tietä kohti Rovaniemeä, siinä missä Juhani ja minä matkasimme Pasin ja Villen kyydissä ns. maisemareittiä.

Matkan aikana meillä oli kosolti aikaa pohdiskella miten välttää vastaavanlaisia taustanauhaongelmia jatkossa. Yllättävän paljon ääniä sai vaihtoehto ”hankitaan kosketinsoittaja, kunhan se on nainen”, mutta valitettavasti muusikoiden.netin Wanted -osiossa oli tarjolla vain rumia miehiä. Asian syvällisempi pohdinta johti myös lopputulemaan, että kukaan täysijärkinen tuskin kanssamme jaksaisi pitkään kiertää, joten päädyimme selailemaan Thomannin sivuja. Valitettavasti sielläkään ei ollut kosketinsoittajia myynnissä, joten ostoskoriin eksyi jonkinlainen USB-tikulta taustanauhaa toistava laite, ”jolla Nightwishkin vetää”.

Matkalla pohdimme myös josko Pasille pitäisi hommata tamburiini keikoille, sillä Lamorin laulaja-Matiaksen tamburiininkäyttö toi mukavan show-elementin live-tapahtumaan. Enemmän glamouria tähän toisi vielä jos kyseessä ei olisi mikä tahansa tamburiini, vaan esimerkiksi jonkun kuuluisan henkilön (kuten Hectorin) käyttämä tamburiini tai vähintään jokin vastaava. Valitettavasti Hectorin tamburiinit olivat päässeet Thomannilta loppumaan, joten päädyimme siihen, että lienee parempi että vain kerromme ihmisille että Pasilla on Ilkka ”Danny” Lipsasen mikkiteline.

Matkustettuamme satoja valovuosia saavuimme Suomen ja Ruotsin rajalle. Koska matkamme oli taittunut ripeästi ja kalustoamme kuljettava Ullautusmobiili oli pahasti jälkeenjäänyt, piipahdimme Ruotsin puolella syömässä. Ville osasi suositella mainiota purilaispaikkaa, joka oli suunniteltu ilmeisesti suomalaisia silmällä pitäen. Purilaispaikan seinässä on kosketusnäytöllä varusteltu automaatti, johon saattoi näpytellä tilauksensa sisään vailla minkäänlaista sosiaalista kanssakäymistä. Tilauksen valmistuttua sen sai käydä noutamassa ravintolan toisesta päästä, eikä kenellekään tarvinnut puhua sanaakaan. Suomalaisille introverteille tämä oli mitä parahin ratkaisu, joten tilasimme annokset, jotka söimme tuijotellen pöytää kaikessa hiljaisuudessa vältellen katsekontaktia muiden kanssa.

Kupu ravittuina suuntasimme nyt Villen Skodillacin keulan kohti Rovaniemeä. Ajellessamme moottoritietä pääsimme tutustumaan paikalliseen hirvikulttuuriin. Tällä kertaa automme oli kuitenkin niin täyteen ahdettu että hyvästä yrityksestä huolimatta (ja kiitos Pasin salamannopeiden refleksien) emme ottaneet keskellä moottoritietä liftaamassa ollutta ylimääräistä hirveä kattoikkunan kautta matkaamme bändimme uudeksi kosketinsoittajaksi.

Nykyteknologian ansiosta saimme seurattua livenä Ullautusmobiilin sijaintia ja kävi ilmi että lorviessamme Ruotsissa oli paku pyrähtänyt ohi ja ajeli kilometrin-pari meidän edellämme. Rovaniemelle oli vielä n. 40 km matkaa, kun havaitsimme pakun pysähtyneenä bussipysäkille ja lauma epämääräisiä hippejä oli purkautunut autosta patsastelemaan auton ympärille. Kävi ilmi, että viimeisen puolen tunnin ajan auto oli jännästi tärissyt. Tärinä oli kasvanut hiljalleen massiivisemmaksi jytinäksi, joka yltyi siinä määrin että auto oli pakko ajaa tien sivuun. Lähempi tutkiskelu osoitti, että pakun vasemman takapyörän pultit olivat löystyneet siinä määrin, että niitä saattoi jokaista kiristellä ja löystytellä sormin. Käytännössä rengas oli puoliksi jo irti. Rengasavain oli suullisen perimätiedon mukaan pyörinyt ikävästi jaloissa ja siksi jätetty Kuopioon, joten ei auttanut kuin yrittää kiristellä pultteja Leathermanilla. Tämä ratkaisu kantoi n. 5 kilometriä, jonka jälkeen auto täristi taas siinä määrin että meidän oli pakko kurvata paikallisen Salen pihaan. Salen pihassa havaitsimme että ajamamme viiden kilometrin aikana yksi ”kiristetyistä” muttereista oli päättänyt vaihtaa maisemaa ja muut pyörivät taas vapaina jengoillaan puoliksi irtonaisina.

Tekniikan pohtiessa ratkaisua kävimme täydentämässä eväsvarastoamme Salessa ja Juhani ilmoitteli Grandeen että saatamme myöhästyä, sillä autossamme on logistisia ongelmia. Pitkällisen odottelun jälkeen löysimme paikallisten Salenkävijöiden joukosta yksilön, joka kantoi rengasavainta aina mukanaan ja saimme lopulta pultit kiristettyä – matka saattoi jälleen jatkua. Ajellessamme kohti Rovaniemeä Pasi vilkuili edessä rötköttävää pakua ja pohti ääneen: ”15 kilometriä matkaa, ai että… Kestäis nyt tuo paska edes sen. Jos Rovaniemelle selvitään niin aamulla me voidaan hypätä Skodaan ja lähteä kohti Kuopiota. Huikataan vaan ovelta että ’Ei täs mitään, me lähdetään, koittakaa selviytyä pojat ja keep the faith!’”

Aikataulusta tyylikkäästi myöhässä saavuimme Grandeen, jossa roudaus tapahtui vikkelästi ja kamat olivat nopeasti pystyssä.

Koska taustanauha oli temppuillut Kuopiossa, päätimme Rovaniemellä luottaa vanhempaan taustanauhatietokoneeseen. Jo soundcheckissä havaitsimme, kuinka hitaudestaan huolimatta tämä vanha sotaratsu teki kuitenkin pyyteettömästi sen mitä piti; ei enempää, eikä vähempää.

Huojentunein mielin suuntasimme paikallisen pizzerian kautta Juhanin meille varaamaan majapaikkaan, joka sijaitsi tien toisella puolella Grandesta. Tämä oli helpotus, sillä taksi keikan jälkeen tulisi näin varsin edulliseksi.

Majoituspaikka oli keskimääräiseen bändimajoitukseen verrattuna luksustasoa – tiloista löytyi nukkumapaikat kaikille ja ennen keikkaa oli mahdollisuus käydä jopa saunassa. Keikkaa odotellessa Juhani keskittyi popittamaan Iron Maidenia bluetooth-kaiuttimesta, itse puolestaan ihailin edellisten asukkaiden jääkaappimagneetti-sanoin väsäilemää runotaidetta jääkaapin ovessa.

Ennen keikkaa ehdimme hetken vielä notkua takahuoneessa tutkien seinille tuherrettuja filosofisia mietelauseita.

Keikka itsessään sujui loistavasti, ollen soitannollisesti varmasti yksi parhaista soittamistamme keikoista. Soundillisestikin keikka oli hyvin onnistunut. Keikan jälkeen saimme jokusen cd-levyn myytyä ja paikalliset kitarasankarit kävivät kummastelemassa Kempereitämme. Rovaniemellä roudata sai vasta valomerkin jälkeen, joten jouduimme odottelemaan tovin ennen kuin saimme pakata kaluston autoon. Lyhyet yöunet ja aamuvarhain matka jatkui kohti Kuopiota.

Mitä viikonlopusta jäi käteen? Ainakin opimme, että minnekään ei kannata matkustaa ilman rengasavainta. Vai opimmeko sittenkään?

-Iiro / Ode In Black

Kiertuepäiväkirja / Diarrhée de tour, pt. VII

Rock Bar Zoom, Hyvinkää 17.10.2015

(aka aliarvostettu yksikanavaääni ja Suomen nopein olut)

Vuorossa tänään yleistä pahennusta herättäneen OIB-kiertuepäiväkirjan järjestyksessään jo seitsemäs osa. Tarinamme alkaa Eurasta, jossa edeltävän iltana olimme esiintyneet legendaarisen Osmantuvan lauteilla. Muusikoille epätyypilliseen tapaan keikkailta oli venähtänyt pitkäksi keskustellessamme bändimajoitustiloissa kultturellisti filosofiasta, talouspolitiikasta sekä nautiskellen sivistyneeseen keski-Eurooppalaiseen tapaan kohtuudella raiderin antimista. Ei siis liene ihmekään, että syvällisen pohdiskelun seurauksena olemassaolon tuska leijui hyvin vahvasti läsnä pakatessamme kalustoa autoihin. Olimme liikenteessä taloudellisesti kolmella eri ajoneuvolla, jotka suuntasivat omia aikojaan ja ilmeisesti myös reittejään kohti Hyvinkäätä, tuota Raptorin kotikaupunkinakin parhaiten tunnettua Uudenmaan kuudenneksi suurinta kaupunkia, jonka tasaiseksi kuluneella peruskalliolla varhaisimmat esi-isämme viihtyivät jo 4000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Pasi kohtasi matkan varrella elukan

Lailla Kristoffer Kolumbuksen suuntasimme autollamme etsimään meritietä Intiaan, mutta jo alkumetreillä kohtasimme ensimmäisen vastoinkäymisen. Eilisen keikan jälkimainingeissa sankarimitalinsa ansainneen nuorimman veljemme Laurin alus osoittautui Titaniciksi, joka kohtasi jäävuorensa matkalla Paneliaan. Emme toki edellisillan suoritusten jälkeen voineet jättää miestä merihätään, joten käänsimme aluksen keulan kohti pohjoista ja suuntasimme apuun. Tien varressa kohtasimme Laurin, jonka autosta oli ilmeisesti taikanesteet valuneet pisin kantatie 43:a. Suoritettuamme välttämättömät avustustoimet päätimme solidaarisesti jättää Laurin pelastusveneen varaan ja uljas sotaratsu allamme alkoi niellä kilometrejä kuin elämän painon harteillaan tunteva muusikko Battery-energiajuomaa. Siinä missä muut autot olivat liikenteessä yhden pysähdyksen taktiikalla, pääsimme välttelemällä varikkokäyntiä nousemaan kisan johtoon ja onnistuneen rengasvalinnan johdosta säilytimme asemamme kisan loppuun asti.

Veli hädässä

Matkan aikana bändimme moraalinen selkäranka ja talousvastaava Juhani pohti josko olisi aihetta pitää kriisipalaveri eilisillan moraalittomasta toiminnasta. Hyveellisten rock-muusikoiden ei kuitenkaan tulisi notkua takahuonetiloissa kännykkä kourassa selaillen ties mitä internetin likaisen maailman anteja, vaan noudattaa korkeampaa moraalista koodistoa, ja kenties meditoida päästäkseen yhteyteen maailmankaikkeuden kanssa, kuten Juhani itse tapaa tehdä. Talousvastaavan ominaisuudessa Juhani pohti myös keikkailun kulurakennetta nyky-yhteiskunnassa ja tuumaili josko olisi aiheellista ryhtyä YT-neuvotteluihin.

Matka taittui joutuisasti ja kurvasimme hyvissä ajoin Rock Bar Zoomin lähistössä sijaitsevalle parkkipaikalle. Löysimme sisäänkäynnin ja iloksemme huomasimme ravintolan sijaitsevan jyrkkien rappusten toisessa päässä rakennuksen toisessa kerroksessa. Mikä voisikaan olla parempi tapa poistaa ylimääräiset kuona-aineet elimistöstä kuin kanniskella noin 80 kg painavia PA-kaappeja toiseen kerrokseen? Rappusten yläpäässä kahlehdittu kädetön Milon Venusta muistuttava marmoripatsas toivotti meidät tervetulleeksi. “Menettiköhän patsas kätensä yrittäessään kantaa PA-kalustoa toiseen kerrokseen?”, pohdin patsaan ohittaessani.

Kädetön impi

Rock Bar Zoom vaikutti viihtyisältä paikalta, joskin paikan koko huomioonottaen PA-kalustomme vaikutti aavistuksen ylimitoitetulta. Lava ei ollut suuri, mutta pienempiäkin on vastaan tullut. Juhani tilasi esimerkilliseen tapaansa baaritiskiltä kokiksen vailla alkoholia ja istahdimme pöytään odottelemaan muita. Baaritiskin vieressä oli tietokone, josta sai Spotifyn kautta soitettua haluamaansa musiikkia, mikä lisäsi osaltaan paikan viihtyisää tunnelmaa. Rock-painotteinen soittolista ja kohtuullinen äänenvoimakkuustaso teki välittömästi olon kotoisaksi. Pöydässä pystyi juttelemaan ilman, että tarvitsi huutaa. Hintatasokin vaikutti huokealta. Ei siis hullumpi paikka.

Roudauskollaasi

Muut bändin jäsenet saapuivat paikalle piakkoin ja ryhdyimme purkamaan kamoja autoista pihalle, mikä herätti kosolti huomiota paikallisten keskuudessa. Muuan keski-ikää lähestyvä naishenkilö tarjoutui tulemaan meille lavatanssijaksi mikäli sellaiselle olisi tarvetta. PA-kalustoa autosta purkaessamme saavuimme suurten kysymysten äärelle: kantaako koko kalusto yläkertaan vai esiintyäkö yhden tornin turvin monona? Miksaajamme Tuppurainen pohti ettei hänellä ammattiylpeys kestäisi kyllä mono-keikkaa, mutta nähtyään rappuset alkoi hänkin tuumailla että yksikanavainen ääni on vallan aliarvostettua live-musiikin keskuudessa… Päätimme kuitenkin että kun tänne asti ollaan tultu niin tehdään hommat kunnolla ja mahdollisimman isosti. Kieltämättä siinä oli jotain perverssillä tavalla kiehtovaa kun kalustoa oli mukana niin paljon, että saatuamme kamat ylös ravintolan lattiapinta-alasta täyttyi yli 50 % epämääräisten laatikoiden ja kaappien alle. Neljä miestä per kaappi, saimme kuin saimmekin kannettua raskaat kaapit rappuja ylös kiroillen samalla niin, että jopa kapteeni Haddock olisi punastunut meidät kuullessaan.

Tetristä salissa

Tuppuraisen kytkiessä PA:ta ja parran ajamisen myötä 10 vuotta nuortuneen (ja täten matemaattisesti todistettuna nyt enää vain 16 vuotta rokkihommia tehneen) Taiston kasatessa rumpuja alkoi lava hiljalleen kutistua. Villen koottua punaisena hehkuvan Monster-bassoläjänsä takakulmaan pystytimme kitarakaapit lavan etureunalle ja totesimme että Pasille ei juurikaan tilaa enää lavalle jäänyt. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen; PA-kaappien välissä lavan edessä vaikutti olevan juuri ja juuri tilaa yhdelle laulajalle. Päätimmekin näin ollen lähteä keikalle jalkapallosta tutulla joulukuusi-taktiikalla: Pasi hyökkäyksen terävimpänä kärkenä, kielisoittimet keskikentän valtiaina ja Taisto kioskinsa takana puolustuksen alimpana lukkona.

Lavalle ei juuri tilaa jäänyt…

Soundcheck sujui kivuttomasti ja ripeästi Tuppuraisen ruuvaillessa saundeja kohdilleen melko lailla metrin päässä suoraan oikean PA-kaapin edessä sijaitsevasta miksauspöydästä. Showtimeen oli vielä aikaa, joten checkin jälkeen oli luonteva väli poiketa ruokailemassa. Rock Bar Zoomin vieressä sijaitsi kiinalainen ravintola, jonka omistaja oli jutustellut mukavia kanssamme roudauksen yhteydessä, joten päätimme koeajaa kyseisen ravitsemusliikkeen.

Miksauspöytä näköalapaikalla

Valinta osoittautui onnistuneeksi. Mahduttaakseen joukon rähjäisiä muusikoita ravintoloitsija sisusti oikeastaan koko pienikokoisen ravitsemusliikkeensä uudestaan rakentaen pienistä pöydistä suuren pitopöydän jonka ääreen kaikki mahtuivat istumaan kuin viimeiselle ehtoolliselle konsanaan. Itämainen palvelualttius tuli tutuksi miehen ottaessa juomatilauksia vastaan: miehen lukuisia kertoja toistama “Olut? Heti!!!” -lause herätti suurta hilpeyttä väsyneiden ruokailijoiden keskuudessa. Pikavauhdilla kouraan kiikutetut tuopit vakuuttivat jopa siinä määrin että miksaajamme intoutui santsikierroksella säästämään ravintoloitsijalta toteamisen vaivan tilaamalla itsekin oluen – heti!

Ennen pitkää kannettiin keittiön uumenista eteemme toinen toistaan herkullisempia aterioita. Nauttiessamme pöydän antimista Ville bongasi ateriastaan yllätyksekseen ilmiselvän kokonaisena friteeratun tipun. Nälkäinen muusikko nyt tunnetusti syö vaikka marsun kokonaisena, eikä tipukaan tältä kohtalolta voinut välttyä. Ruokapöydässä heräsi myös keskustelua siitä, josko Hyvinkäällä ollessamme pitäisi lavaspiikit hoitaa vain ja ainoastaan siteeraten Raptoria, joka lienee edelleen Hyvinkään tärkein vientituote. “Me ollaan kotoisin Kuopion ghetosta – jos joku muuta väittää se on petosta!” -slogan uppoaisi varmasti yleisöön kuin kuuma veitsi Oivariiniin. Hakiessamme lisää hyviä ehdotuksia spiikeiksi Facebookin välityksellä, nopeimmat ehdottivat jatkoa: “Iiro on meistä vanhin ja rumin, hän taitaa nahkan, ruoskan ja kumin!”

Kokonaisena friteerattu tipu-eläin

Kun tuli aika maksaa lasku, aloimme pohtimaan kustantaako säästeliäänä miehenä tunnettu Juhani ateriansa itse, vai veloittaako hän bändin talousvastaavana aterian bändin kassasta palkkana taloudenhoidosta. Juhani bändin moraalisena selkärankana kuitenkin kiisti moiset spekulaatiot täysin huhupuheina. Laskut maksettuamme jatkoimme matkaa takaisin Zoomiin, jonne hiljalleen alkoi eksyä muitakin ihmisiä. Alakertaan pystytettiin lipunmyyntikoju, jossa kauppa kävi kuin turbohiivalla terästetty sima vapun alla. Jälkikäteen kuulimme, että lipunmyyntipisteeseen oli illan mittaan eksynyt myös yksi henkilö, joka oli matkalla edellä mainittuun itämaiseen ravintolaan tehdäkseen valituksen aiemmin samalla viikolla saamastaan ruokamyrkytyksestä…

Ilta sujui rattoisasti ystävien kanssa rupatellessa ja showtime koitti yllättävän nopeasti. Ennen keikkaa Juhanilla oli pienoisia ongelmia efektipedaaliensa kanssa, ja keikan alku hieman viivästyi kun pedaalien tyhjentyneet paristot piti vaihtaa tuoreempiin yksilöihin. Keikka itsessään kuitenkin kulki mukavasti ja yleisö oli hyvin mukana – intoutuivatpa jotkut toivomaan vielä encoreakin. Valintamme soittaa keikka stereona osoittautui oikeaksi, eikä volumetasot tästä huolimatta tuntuneet nousevan liian suuriksi pieneen tilaan. Keikan jälkeen purimme rivakasti kamat ja pakkasimme kaluston autoihin, ja suuntasimme kotia kohti. Bändin Kuopion jaosto urheasti taittoi matkaansa läpi koko yön Kuopioon, saapuen koteihinsa vasta seuraavana aamuna.

Mainittakoon vielä tarinan päätteksi, että kukaan bändin jäsenistä ei sairastunut ruokamyrkytykseen ja kaikki meistä varmasti vielä tänäkin päivänä muistelevat lämmöllä kiinalaista ravintolaa Zoomin vieressä. Sitä, mistä saa oluen – heti!

– Iiro / Ode In Black

Kiertuepäiväkirja / Diarrhée de tour, pt. VI

Osmantupa, Eura 16.10.2015

(aka unohtuneet deadlinet ja Vuoden veli-palkinto)

Yleisön pyynnöistä huolimatta OIB:n kyseenalaista mainetta niittänyt keikkapäiväkirja palaa jälleen kehiin dokumentoimaan karun totuuden rock-muusikoiden glamourintäyteisestä arjesta! Tiimalasin santaa on virrannut jo pienen Saharallisen verran siitä, kun viimeksi näitä tuli kirjoiteltua, mutta se ei toki tarkoita sitä, että bändi olisi lepäillyt laakereillaan – ei todellakaan. Keväisen Vieremän keikan jälkeen bändi on mm. työstänyt uutta entistä tiukempaa materiaalia, nauhoitellut ensimmäistä täyspitkäänsä, esiintynyt täpötäydelle salille Sotkamon Syke -festareilla ja onnistunut pahoittamaan Lauri Tähkän mielen. Nyt oli kuitenkin aika palata sorvin ääreen ja suunnata jälleen tien päälle – viikonloppuna oli luvassa kaksi keikkaa, joista ensimmäisenä vuorossa oli Euran legendaarinen Osmantupa.

Tuttuja naamoja Osmantuvan valotaululla

Tämä viikonloppu oli monellakin tapaa paluu juurille; henkilökohtaisella tasolla siinä mielessä että minä ja Juhani vartuimme Eurassa, toisaalta myös siinä mielessä että parisen vuotta sitten OIB soitti ensimmäisen keikkansa juuri Euran Osmantuvassa. Osmantuvan takahuoneessa oli koettu monia ikimuistoisia hetkiä ja etenkin Taistolla oli varmasti toiveissa päästä tänä viikonloppuna näkemään myös kaunis Eurajoki – asia jota useasti oli suunniteltu, mutta joka kuitenkin aikaisemmilla kerroilla oli jäänyt tekemättä…

Verta Osmantuvan etupihalla – huhupuheiden mukaan sivistys on Eurasta lähtöisin, vaan ei ole koskaan palannut…

Suoritimme aikataulullisista syistä keikkoihin valmistautumisen treenaamalla hieman vajaamiehistöisellä porukalla, vuoroin niin että minä kävin Kuopiossa, välillä taas Juhani kulki Kuopioon ja minä istuin töissä. Treeneissä havaitsin, että menestyksekkään Kuopion Henkan keikan jälkimainingeissa treenikselle jääneet kitarani eivät olleet viihtyneet treenikämpän arktisessa ilmastossa ja kitaroiden kaulat olivat vääntyneet komeasti mutkalle. Alimmat kielet eivät soineet ja hienovirekin oli kaikkea muuta kuin hieno. Eipä siinä muu auttanut kuin kiikuttaa kitarat huollettavaksi, painottaen samalla että suotavaa olisi että kitarat olisivat valmiina viimeistään perjantaina 16.10., jolloin olisi määrä kavuta Osmantuvan lauteille.

Keikkapäivänä puolilta päivin sitten suuntasin keskustaan noutamaan kitaroitani huollosta. Astellessani liikkeeseen myyjän kasvoilta saattoi jo lukea että jotain on pielessä. Kyselin kitaroita ja myyjä hieman huolestuneeseen sävyyn kertoi, ettei soittimia ole vielä näkynyt. Pikainen puhelu huoltomiehelle, joka kuulemma vastasi kyselyyn kitaroiden valmiusasteesta toteamalla: “Aisssaaatana, niin ne…” Kitarat eivät vielä olleet valmiina, ilmeisesti työt olivat vielä täysin aloittamatta. Koko homma ja etenkin deadline oli yksinkertaisesti unohtunut. Pienen neuvottelun jälkeen lupasi myyjä kuitenkin yrittää hoitaa asiaa kuntoon, ettei tarvitsisi pelkkä roudausystävällinen ilmakitara matkassa suunnata Euraan. Myyjä lupasi palata asiaan kolmeen mennessä ja ilmoitella onnistuisiko kitarat vielä saman päivän aikana saamaan kuntoon.

Kello vieri eteenpäin tuskaisen hitaasti. Klo 15 mennessä ei soittoa ollut kuulunut ja pieni kylmä hiki alkoi jo nousta otsalle. Klo 15.30 mennessä ei vieläkään soittoa, ja aloimme jo varovaisesti pohtia josko joltain tutulta saisimme lainattua edes jonkinlaisen kuusikielisen viikonlopun keikoille. Klo 16 päätin tarttua puhelimeen ja soittaa liikkeeseen. Huojennukseni oli melkoinen kun myyjä kertoi, että he olivat saaneet jonkun ulkopuolisen henkilön huoltamaan kitarat ja pian pitäisi olla valmista. Lopulta puhelimeen pärähti tekstiviesti että kitarat odottivat liikkeessä valmiina ja pääsin noutamaan kitarat ja suuntaamaan itsekin kohti Osmantupaa.

Matkalla puhelimeen pärähti kuitenkin uusi viesti, tällä kertaa bändin sisäiseen facebook-ryhmään. Perille Osmantupaan jo ennättänyt bändin Kuopion jaosto tiesi kertoa että Juhanin neuvottelemassa sopparissa lukisi että bändi ei yövy Eurassa. Tämä tuli kaikille melkoisena yllätyksenä, sillä olimme eläneet uskossa että yöpyisimme Osmantuvan bändimajoitustiloissa. Ajomatkalla ehdimme pohtia monenlaisia hätämajoitusratkaisuja aina teltoista liikenneympyrän keskellä taivasalla nukkumiseen (jota kukaan bändin jäsenistä ei ole toki ikinä kokeillut). Bändin moraalinen selkäranka ja talousvastaava Juhani kuitenkin kaiveli jostain vanhoista sähköposteistaan viestin jossa oli sovittu myös majoituksesta ja pelasti näin bänditoverinsa edessä uhkaavalta hypotermialta.

Yllättävä käänne majoituksen suhteen

Saavuttuani Osmantupaan havaitsin että lava oli siirretty toiselle seinustalle sitten viime keikan, mikä vaikutti hyvin toimivalta ratkaisulta ainakin bändin näkövinkkelistä. Otimme matkaan oman PA:n, sillä epäilimme että mm. Von Hertzen Brothersille kelvannut talon PA ei kuitenkaan meille riittäisi.  Miksaajamme Tupu viritteli PA:mme kuntoon alta aikayksikön. Pienoisia ongelmia syntyi monitorien kanssa, tai lähinnä sen kanssa että kaksi toimi ja yksi pääasiassa surisi. Pienen pohtimisen jälkeen ongelmakohta saatiin paikannettua, mutta vian työstäminen olisi vaatinut kohtuuttomasti aikaa ja energiaa, joten päätin luopua omasta monitoristani. Jo pari aikaisempaa Osmantuvan keikkaa olivat omalta osaltani menneet ilman omaa monitoria kohtalaisella menestyksellä, joten sinällään tämä vaikutti järkevimmältä ratkaisulta. Bassokamoista lähti myös erikoista surinaa, joka kylläkin hävisi aina kun polkaisi lavaa sopivasta kohtaa riittävällä voimakkuudella.

Kun soittimet ja rummut olivat mikitetty ryhtyi partansa ajamisen myötä vähintäänkin 10 vuotta nuortunut Taisto polkemaan basariaan. Jokainen basarin polkaisu tuntui siltä kuin itse ukkosenjumala Thor olisi takonut selkääni Mjölnirillä. PA potki siis varsin mukavasti ja vaikutti siltä että basarille hankittu uusi Audixin D6 mikki ei suinkaan ollut turha ostos. Tuppurainen taikoi miksaustiskistä ulos saundeja joista moni stadionluokan bändikin olisi ollut kateellinen. Kontrasti parin vuoden takaiseen bändin ensimmäiseen keikkaan oli koko lailla valtaisa. Soundcheck sujui kivuttomasti ja siirryimme takahuonetiloihin odottelemaan keikan alkua.

Maestro työssään

Useilla ihmisillä on olemassa ennakkoluuloja rockyhtyeiden villeistä takahuonebileistä, mutta nämähän eivät toki pidä paikkaansa. Takahuoneessa kulutimme aikaa mm. pelaamalla shakkia ja keskustelemalla sivistyneesti Antti Isotalon ja Rannanjärven mahdollisesta yhteydestä piispa Henrikin surmaan Lallintalolla Yön keikan yhteydessä 90-luvulla.

Mitä bäkkärillä oikeasti tapahtuu…

Keikan lähestyessä laitoimme bänditiloissa sijaitsevan saunan lämpenemään ja suuntasimme odottelemaan H-hetkeä lavan taakse, jonne joku ystävällisesti oli kantanut tarjottimellisen shotteja. Valomiehemme Eetu kävi pistämässä taustanauhan pyörimään ja kipusimme lauteille. Soitto sujui pääasiassa mallikkaasti lukuunottamatta pientä poikkeamaa taustanauhan biisijärjestyksessä ja settilistassa. Nuorin veljemme Lauri oli nähnyt vaivaa ja onnistunut houkuttelemaan paikalle ikätovereitaan, ja jossain vaiheessa lauma innokkaita nuoria eksyikin lavan eteen riehumaan, joskin satakuntalaiseen tapaan suuri osa yleisöstä viihtyi setin ajan pöydissään seuraamassa esitystä.

Tunnelmia keikalta

Keikan jälkeen pyörimme vielä tovin ravintolan puolella, kunnes siirryimme bändimajoitustiloihin, jossa sauna odotti jo lämpimänä. Osa bändistä kävi saunomassa muiden jatkaessa kultturelleja keskustelujaan sivistyneesti raiderin antimista nauttien. Illan DJ:nä toimi perinteiseen tapaan valomiehemme Eetu, joka iPadistään loihti kaikkien iloksi esille Arttu Wiskarin ikivihreitä klassikoita. Takahuoneessa poikkesi myös veljemme Lauri, joka taannoin saavutti täysi-ikäisyyden merkittävän rajapyykin. Kiitoksena keikasta hän toimi eräänlaisena takahuonemanagerina toteuttaen pyytteettömästi bändin jäsenten ja etenkin Juhanin toiveita. Seuraavana aamuna spekuloitiinkin josko edellisillan palveluksista jonkinlainen “Vuoden veli” -pysti olisi jo miehelle paikallaan…

Aamun jo sarastaessa viimeisetkin väsyneet muusikot vetäytyivät yöpuulle. Osa nukkui kerrossängyissä, joista yhden yläpunkan alle oli kirjoitettu mustalla tussilla kryptinen viesti “Eerik on homo”. Osa puolestaan ummisti silmänsä uppoutuen pehmeiden sohvien syleilyyn. Valomiehemme Eetu suorastaan vaati saada nukkua lattialla, luovuttaen huomaavaisesti sänkypaikkansa sitä enemmän tarvitseville. Pitkän illan jälkeen uni maistui kaikille ja majapaikan täytti moniääninen kuorsaus; tunnelma oli kuin Husky-farmilla, kuten Juhani tilannetta luonnehti.

Kryptinen viesti bäkkärin sängyssä

Kolmen tunnin yöunien jälkeen aamuyhdeksältä alkoi ensimmäiset aamuvirkut jo heräilemään. Viimeistään äänekkäästi soitetut Arttu Wiskarin klassikot pitivät huolen siitä, että viimeisetkin unikeot heräilivät. Ensimmäiset kiiruhtivat aamusaunaan pesemään eilisen pölyt niskastaan. Kalusto pakattiin autoihin ja kulkue jatkoi matkaansa kohti Hyvinkäätä ja Rock Bar Zoomia, mutta tarina siitä kuinka Ville söi kokonaisena friteeratun tipun onkin eri tarina se…

Aamulla virkeänä valmiina uusiin haasteisiin

…ja suunta kohti Hyvinkäätä!

– Iiro / Ode In Black

Kiertuepäiväkirja / Diarrhée de tour, pt. V

HulluMylly, Vieremä 11.4.2015

(aka tuntematon pikajuoksija ja kadonneen peräkärryn arvoitus)

Muutaman viikon tauon jälkeen oli taas aika satuloida hevosemme ja suunnata keikkatantereelle. Viimeisestä vierailustamme Vieremälle jäi kaikille lämpimät muistot. Vaikka Vieremä ei suinkaan ole paikkakunnista suurin, oli viimeksi syksyllä paikkakunnalla vieraillessamme tupa täynnä ja meno yleisön joukossa poikkeuksellisen villiä. Kun mahdollisuus tarjoutui paikkakunnalle palata, tartuimme mahdollisuuteen epäröimättä.

Keikan odotus sujui yllättävän rauhallisissa merkeissä – ehkä jopa liian rauhallisissa. Koska Murphyn laki on tullut kiertue-elämän varrella tutuksi, ei tullutkaan yllätyksenä kun muutamaa päivää ennen keikkaa paljastui, että rumpalimme kiertäessä Pohjois-Suomea toisen bändinsä kanssa oli muuan kriittinen kitaramikkejä sisältänyt mikkisalkku unohtunut pohjoiseen. Lisäksi paljastui että keikka-auton laturin hihna piti arvelluttavaa ääntä ja saattaisi hajota hetkellä millä hyvänsä. Samaan syssyyn paljastui myöskin, että uusi Behringer X32 -miksauspöytämme (jota ei vahvojen huhupuheiden mukaan kukaan osaa käyttää) ei mahdollisesti olisikaan yhteensopiva vanhan kaukokaapelin kanssa.

Perinteiseen tapaan nämä yllätykset paljastuivat torstai-iltana, jolloin aikaa keikkaan oli vielä onneksi lukuisia tunteja. Pikaisen kyselykierroksen jälkeen totesimme että meillä on riittävästi mikrofoneja, ja että tarvittaessa bassotaiteilijamme Ville osaisi vaihtaa laturinhihnan mikäli hihna päättäisi sanoa sopimuksensa irti kesken reissun. Kaukokaapeliongelmakin paljastui ankaksi. Pääsimme siis lähtemään matkaan luottavaisin mielin “hyvistä kyttäysasemista”.

Sulloin soittokamat autoon ja kevätauringon virkistävässä paisteessa suuntasin Celican nokan kohti Suonenjoen rautatieasemaa, josta poimin Juhanin kyytiin. Jatkoimme matkaa Kuopioon pian entiseksi jäävälle treenikämpällemme, jonne saavuimme sopivasti muiden poikien jo roudattua kaikki kamat autoihin. Soolokätemme saivat näin keikan alla tarvitsemaansa lepoa.

Patsastelua vanhan treeniksen pihalla

Kapusimme satoja keikkareissuja kokeneen pakun kyytiin, ja pohdimme mitä kaikkea paku osaisikaan meille kertoa, mikäli osaisi puhua. Päädyimme siihen, että luultavasti lienee parempi, että osa tarinoista jää kertomatta.

Matka taittui ripeästi ja kurvasimme HullunMyllyn pihaan hyvissä ajoin. Sisällä oli vielä jääkiekkokisastudiot kesken, joten osa bändin porukasta täydensi energiavarastojaan nauttimalla talon keittiön herkullisia tuotoksia sillä välin kun odottelimme ottelun päättymistä.

HullunMyllyn mätöt maistuu

Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Notkuimme ravintolan takapihalla kevätauringon laskiessa hiljaa horisonttiin ja katselimme kuinka traktori- ja mopopojat parveilivat parkkipaikalla.

Kevätauringon paisteessa kelpasi roudata

Paikalle eksyi muuan paikallinen mies kohtalaisen päihtyneessä mielentilassa ja kertoi olleensa viime keikallakin paikalla. Tosin, mies kertoi, ettei muista viime keikasta muuta kuin sen, kuinka joku nahkahousuinen nainen koitti miehen mukaan flirttailla hänelle ja myydä levyä. Tämän sanottuaan mies yllättäen ampaisi täyteen juoksuun, kirmasi halki parkkipaikan ja hävisi horisonttiin.

Lopulta jääkiekko-ottelut saatiin päätökseen ja miksaajamme Pönni ja valomies-Eetu ryhtyivät virittelemään kalustoa paikalleen samalla kun ravintolassa jatkui jo perinteeksi muodostunut bingo. Murphyn lainalaisuuksia noudattaen kaluston kytkeminen ei kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta; kytkemisen jälkeen havaitsimme että yksi kaapeista pysyi vaiti kuin mykkä paskalla. Tovin selvittelyn jälkeen paljastui että ongelman taustalla oli päätevahvistimien prosessori. Nohevana miehenä miksaajamme Pönni onnistui kuitenkin korjaamaan ongelman vain ruuvimeisseliä apunaan käyttäen tuossa tuokiossa kuin MacGyver ikään.

Pönni, tuo oman elämänsä MacGyver

Tekniset ongelmat eivät kuitenkaan rajoittuneet tällä kertaa vain tähän. Paljastui, että informaatiokatkoksesta johtuen meillä oli yksi kitaramikki liian vähän matkassa. Kompensoimme tätä puutetta käyttämällä erästä keikkapakusta löytynyttä toisenlaista mikkiä apunamme.

Kaluston pystyttelyä

Lisäksi, kuin aavistaen, että nyt olisi pahin mahdollinen hetki alkaa temppuilemaan, päätti taustanauhamme ryhtyä pitämään mykkäkoulua. Otsasuonien sykkiessä samaan tahtiin kun hiekka tiimalasissa virtasi Tammerkoksen alitse kytkimme taustanauhan kaapeleita uuteen uskoon. Tuskallisen pitkään jatkuneen painin jälkeen kun taustanauhan sulosävelet lopulta pyörähtivät ilmoille, olimme soundcheck-aikataulusta jo pahasti myöhässä. Onneksi soundcheck saatiin pakettiin suht nopealla aikataululla ja vetäydyimme takahuoneen puolelle odottamaan keikkaa.

Takahuoneessa tunnelma oli korkealla. Viime keikasta jäi hyvät muistot ja porukkaa tuntui nytkin olevan hyvin paikalla. Kun puoliltaöin astelimme lavalle, oli sali täynnä uusia ja tuttujakin kasvoja.

Tunnelmia keikalta

Yleisö oli erinomaisen hyvin mukana ja laulajamme Pasi intoutui jossain vaiheessa keikkaa huudattamaan yleisöä ja napsimaan kuvia yleisöstä. Missään muualla ei vastaavanlaista yleisöä ole vielä vastaan tullut – vaikka paikkana HulluMylly ei ole järin suuri, on paikka kyllä tunnelmaltaan ainutlaatuinen Suomen kartalla.

HullunMyllyn yleisöä

Keikan jälkeen levyjä meni jälleen kosolti kaupaksi ja pääsimme raapustelemaan levyn kansiin nimmareita. Valomerkin jälkeen roudasimme lopunkin kaluston autoihin ja jätimme haikeat jäähyväiset HullulleMyllylle suunnaten matkamme Kuopioon, jossa kamat oli määrä purkaa uudelle treenikämpällemme. Treenikämppämme muutto uusiin tiloihin sujui näin näppärästi keikkareissun yhteydessä.

Roudausystävälliset portaat

Kaluston kantaminen jyrkkiä portaita alas sujui suuremmitta haavereitta ja kytkimme tyhjän peräkärryn pakun taakse. Ajettuamme pari kilometriä kuskina toiminut rumpali-Taisto alkoi kiroilla: “Ei saatanan saatana!”

– “Mitä?”

– “Ei saatanan saatana! Ei sitä peräkärryä näy tuolla takana!”

Pysähtyminen ja pikainen kierros pakun ympäri paljasti rumpalimme havainnot todeksi; tyhjä peräkärry oli hävinnyt pakun perästä. Tässä vaiheessa ei auttanut kuin tehdä U-käännös ja lähteä ajamaan samaa reittiä takaisin kohti treenikämppää, tiiraillen samalla haukan lailla josko peräkärryä näkyisi jossain ojan penkalla. Taiston hermojen kireää tilaa tuskin helpotti se, että takapenkillä Juhani ja matkassa mukana ollut Tero ryhtyivät virittelemään ilmoille Joukon ja Kostin “Muisto vain jää” -kappaletta peräkärryn muistoksi.

Päästyämme treeniksen pihalle havaitsimme että tyhjä peräkärry oli onneksi jäänyt vain niille paikoilleen pakun lähtiessä matkaan. Peräkärry kytkettiin pakun taakse, ja matka pääsi jatkumaan. Reissussa rähjääntyneet sankarit tiputettiin yksi kerrallaan koteihinsa ja aamuauringon paistaessa jo täydeltä taivaalta jälleen yksi ikimuistoinen Vieremän reissu saatiin lopulta päätökseen. Kun seitsemän aikoihin pääsin painamaan pääni tyynyyn tuumailin hiljaa mielessäni, että vaikka mies voi lähteä pois Vieremältä, Vieremä ei ikinä lähde miehestä pois. Tai ainakin “muisto vain jää”…

– Iiro / Ode In Black

Kiertuepäiväkirja / Diarrhée de tour, pt. IV

Music Bar Corona, Pieksämäki 6.3.2015

(aka Ville tekee Jack Bauerit ja kahvia pieksämäkeläisittäin)

Viikko rehellisissä töissä oli jälleen takana päin ja koitti aika satuloida hevosemme ja suunnata tien päälle. Tänä viikonloppuna oli luvassa jälleen kaksi keikkaa, alkulämmöiksi perjantai-illan iloittelut Pieksämäellä Music Bar Coronassa ja lauantaina jatkot Joensuussa La Barressa, yhdessä Pearly Gates -nimisen orkesterin kanssa. Jossain määrin useamman viikonlopun jatkunut kiertue-elämä alkoi tuntua jo pohkeissa, toisaalta säännöllisen keikkailun myötä oli ilo havaita bändin rutiinitason kohoavan keikka keikalta. Ylimääräisen säätämisen määrä tuntui vähenevän joka ilta, keikkasettiä oltiin muokattu toimivammaksi ja parhaimmillaan homma toimi jo kuin se pahamaineinen junan vessa. Tosin, kukapa meistä ei olisi joskus päätynyt junan vessaan vain havaitakseen että WC-paperi on lopussa?

Tällä kertaa vuorossa Music Bar Corona

Pieksämäelle meidän oli määrä viedä paikan päälle myöskin PA-kalusto. Keskiviikkoiltana yllättäen kuulimme, että PA-kalusto, joka meidän oli määrä saada lainaan, ei olisikaan viikonloppuna käytettävissämme. Noin 48 tuntia ennen keikkaa olimme siis vailla minkäänlaista äänentoistolaitteistoa. Vaihtoehtoina olisi siis esittää reilun tunnin verran akustisia versioita ikivihreistä klassikoistamme tai taikoa jostain nopealla aikataululla äänentoistolaitteet keikalle. Pikainen selailu Thomannin nettisivuilla paljasti, että keikkapalkkiomme ei vielä tässä vaiheessa aivan kattaisi vajaan 8000 euron PA-kaluston hankkimista. Mahdollista olisi myöskin, että saksalaisesta täsmällisyydestä huolimatta toimitus keski-Euroopasta Pieksämäelle ei välttämättä onnistuisi näin hektisellä aikataululla. Valomies-Eetulla laajalti verkostoituneena miehenä oli jotain kontakteja Pieksämäelle ja hän lupasi selvitellä josko Pieksämäeltä olisi mahdollista saada kalustoa lainaan. Basistimme Ville lupasi selvitellä, josko Kuopion suunnalta löytyisi edullisesti vuokra-PA:ta.

Keskiviikko muuttui torstaiksi, edelleenkään ei tietoa PA-kalustosta keikalle. Aamu muuttui iltapäiväksi, ja bändin sisäisen facebook-ryhmän seinä alkoi täyttyä hieman epätoivoisistakin viesteistä. Eetu ilmoitti että Pieksämäeltä olisi mahdollisuus saada “jonkinlainen” PA-kalusto edullisesti vuokralle, mutta kuitenkin epäilyksen varjo lankesi tämän PA-laitteiston ylle – humppabänditason PA ei välttämättä riittäisi laadukkaan keikkaelämyksen tuottamiseen, eikä bändi kernaasti tekisi kompromisseja äänenlaadun suhteen. Yksi toisensa jälkeen oljenkorret kävivät vähiin.

Tuntien vieriessä yksi toisensa jälkeen ohi, tuntui kuin laskuri sarjasta 24 olisi hiljaa pyörimässä vähiin. Aivan kuten sarjassa “24”, ratkaisu jäi tälläkin kertaa aivan viime hetkille. Bändin Jack Bauerina toimi tällä kertaa basistimme Ville, joka myöhään torstai-iltapäivänä ilmoitti tarttuvansa härkää sarvista ja lähtevänsä neuvottelemaan PA-kalustosta face-to-face paikallisen yrityksen kanssa. Muutaman tunnin kuluttua Pasi soitti ja kertoi ilouutisen: Ville oli saanut neuvoteltua meille Kuopiosta edullisen, mutta laadukkaan PA-kaluston vuokralle. Huokaisin helpotuksesta; Ode In Blackin akustista settiä ei kuultaisi, ainakaan vielä huomenna…

Music Bar Corona

Perjantai koitti ja saavuin ensimmäisenä keikkapaikalle. Corona sijaitsee aivan Pieksämäen keskustassa, muutaman kivenheiton päässä juna-asemalta. Astellessani sisään havaitsin bändin keikkajulisteen ravintolan ovessa ja totesin päätyneeni oikeaan osoitteeseen. Kyselin ystävälliseltä baarimikottarelta mitä kautta roudaus parhaiten onnistuisi. Päädyimme lopulta roudaamaan kalustoa etuoven kautta, koska suuntavaistottomana en löytänyt ulkokautta järkevää reittiä takaovelle, selkeästä ohjeistuksesta huolimatta. Pasi ja Ville saapuivat peräkärryineen piakkoin paikalle ja aloimme purkaa kalustoa. Hieman heidän jälkeensä paikalle saapui myös pakulla PA-kalusto ja loput bändin jäsenistä. Juhani saapui paikalle junalla taktisesti hieman muiden jälkeen, säästellen soolokättään roudauksen rasituksilta.

Kaluston pystyttelyä

Roudauksen aikana baarimikko vaati kovaan ääneen bändin basistia baaritiskille. Hän kertoi, että koska bändeissä laulaja ja kitaristit saavat aina kaikki naiset, olisi vähintäänkin kohtuullista että basisti saisi vastapainoksi juoda kaksin käsin. Valitettavasti basisti-Ville oli keikkailtana ajovuorossa, joten hän joutui kieltäytymään baarimikon anteliaasta tarjouksesta. Silmin nähden pettyneenä baarimikko pyysi yksi kerrallaan muitakin bändin jäseniä baaritiskille, tarjoten roudauksen ajaksi erilaisia virvoikkeita. Kuultuaan että peräti kolme bändin jäsentä oli ajovuorossa illalla, hän kovaan ääneen ihmetteli miten bändissä kaikki voivat olla kuskeina. Onneksi juomille löytyi kuitenkin ottajia. Juhani kävi pyytämässä tiskiltä kokista, jolloin baarimikko kaatoi pieneen lasiin hieman kokista ja isoon viskilasiin jaloviinaa. “Jallukola”, baarimikko julisti. Naurahtaen Juhani siemaisi Coca-Colan huiviinsa. Saman kohtalon koki myös matkaan lähtenyt Tepi, joka erehtyi pyytämään baarimikolta kahvia. Kahvimuki oli jo puolillaan jaloviinaa ennen kuin päälle kaadettiin koristeeksi hieman kahvia. “Kahvia pieksämäkeläisittäin”, baarimikko totesi virnistäen…

Näkymää Taiston jakkaralta

Vuokraamamme PA-kalusto saatiin lopulta kytkettyä paikoilleen ja miksaajamme Pönni testaili kalustoa miskauspöydän takaa. Laitteistossa tuntui riittävän potkua, mutta äänimaailma kuullosti erikoisen tunkkaiselta. Raavittuaan tovin päätään Pönni havaitsi, että olimme kasanneet PA:n väärin päin; subbarit olivat läjässä päälimmäisinä. Käänsimme PA-kaluston oikein päin selviten urakasta jälleen vain muutamalla välilevynpullistumalla ja äänimaailma kirkastui välittömästi. PA-kalusto vaikutti erinomaiselta. Soundcheck sujui suuremmitta ongelmitta ja vetäydyimme takahuonetiloihin.

Pasi bäkkärillä

Coronassa backstage-alue koostui biljardipöydän ympärille ripustetuista parista kookkaasta mustasta verhosta, jotka rajasivat bändille tarkoitetun alueen lavan viereen. Bäkkärillä istuimme tiiviisti kuin kanat orrella tyhjien kalustokeissien keskellä. Illan viihdykkeenä Tepi esitteli pädillään rumpuäppsiä, joka kuullosti kyllä hyvältä, mutta pienen delayn vuoksi osoittautui äärimmäisen hankalaksi soittaa. Sinällään sovellus vaikutti hyvinkin realistiselta; tuplabasarikomppi kuullosti pädiltä luultavasti samalta miltä se olisi kuullostanut mikäli allekirjoittanut olisi istahtanut Taiston rumpukioskin taakse rumpuja paukuttamaan. Välillä pädiltä katseltiin veneilyvideoita, välillä videoita muista moottoriajoneuvoista, kunnes akku lopulta tyhjeni.

Rumpalihommia pädillä

Showtimen lähestyessä sali alkoi hiljakseltaan täyttyä. Setin aikana lavan edusta täyttyi ihmisistä ja muutama ihminen intoutui jopa tanssilattialle esittelemään muuvsejaan. Vaikutti siltä, että paikallaolijat kuuntelivat keikkaa intensiivisesti, paikoitellen intoutuen jopa dialogiin bändin kanssa. Keikan aikana Pönni osoitti kyntensä miksaajana lisäämällä biisien loppuun Pasin lauluun mukavasti delayta. Pasi, ilmeisesti tästä häkeltyneenä, intoutui leikkimään delayn kanssa ja nauratti yleisöä: -“Oho! Annapas tulla vielä… Yowza!”

Keikan jälkeen jalkauduimme yleisön keskuuteen. Palaute keikasta oli kautta linjan positiivista ja levyjä meni jälleen kerran hyvin kaupaksi. Useimmat toivottivat tervetulleiksi keikalle syksyllä uudestaan, luvaten ottaa enemmän ystäviään mukaan seuraavalla kerralla. Baarimikko kantoi kiitokseksi keikasta bäkkärille mehukannun, jossa oli ilmeisesti puolet vodkaa, puolet tequilaa ja tilkka marjalikööriä väriä tuomaan. Samalla kun pakkasimme kaluston autoihin mehukannu mystisesti tyhjeni, ja bändi suuntasi yöksi Kuopioon odottamaan seuraavan päivän keikkaa Joensuussa…

– Iiro / Ode In Black

Kiertuepäiväkirja / Diarrhée de tour, pt. III

Ravintola Urho, Pielavesi 28.2.2015

(aka alastoman moottorikelkkamiehen seikkailut ja ameriikan meininkiä)

Viikko oli jo ehtinyt vierähtää edellisestä keikasta Salon Prockiksessa ja taas oli aika pakata orkesteri autoihin ja suunnata tien päälle. Keikkaa edeltävästi suurin jännitys tuntui kohdistuvan siihen, menisikö rumpalimme Taiston toisen bändin, Rosy Dreamin, keikkapaku katsastuksesta läpi. Kyseinen luotettava sotaratsu oli jo aikaisemmin ollut meillä kertaalleen lainassa legendaarisella Euran Osmantuvan keikalla, jolloin pakettiauton takaosaston oven kieltäytessä aukeamasta kalusto purettiin lopulta ulos etuikkunasta. Tätä taustaa vasten peilaten ei tullut yllätyksenä että katsastusmiehellä oli omat vaateensa ennen kuin hän olisi valmis kaivamaan leimasimensa esiin. Ilmeisesti kesärenkailla ajamista Itä-Suomen jäisillä teillä ei voinut katsoa läpi sormien, eikä kuljettajan edessä olevista polkimista se keskimmäinen saisikaan toimia jatkossa enää pelkkänä koristeena. Pikavauhdilla suoritetun jarruremontin ja talvirenkaiden hankinnan myötä ystävällinen katsastusmies lopulta armahti meitä ja elämää nähnyt paku sai kuin saikin leiman jälleen vuodeksi eteenpäin.

Oman jännitysmomenttinsä viikonlopun keikkaan toi myös spekulaatiot siitä, palaisiko pikaisesti Bostonissa piipahtanut toinen kitaristimme Juhani ajoissa Suomen maan kamaralle. Villien huhupuheiden mukaan Bostonissa mies kävi neuvotteluja mm. Aerosmithin kitaristin pestistä. Kun lopulta varmistui, että mies totta tosiaan oli saapunut kotimaahan, tuumailimme keskuudessamme jaksaiko jetlagista kärsivä kitaristimme illalla veivata sooloja, vai olisiko miehellä kädet liian väsyneinä kun on lentänyt koko matkan Amerikasta Suomeen?

Pakkauduimme Ylöjärvellä järkevään perheautooni Toyota Celicaan, joka imaisi sisäänsä vaivatta soittimet, taustanauhan, ständejä, vaihtovaatteita täynnä olevat reput ja kassit ja kolme ihmistä. Tilaihmeenä kunnostautunut Celica herätti vetoisuudellaan ihmetystä jo kesällä kun käytin autoa jääkaapin kuljettamiseen Pirkkalan verkkokauppa.comista kotiin. Navigaattoriin määränpääksi näpyttelimme Suonenjoen rautatieaseman, jonne Juhanin oli määrä saapua Espoosta junalla. Muutaman pysähdyksen taktiikalla saavuimme Suonenjoelle tyylikkäästi vain muutamia minuutteja myöhässä. Juhani pakkautui autoon ja alkoi tarinoida edesottamuksistaan Bostonissa.

Suomalaismiehelle amerikkalainen palvelukulttuuri oli tuntunut vieraalta. Salon keikalta Juhani oli jatkanut matkaansa hotellin kautta vähillä yöunilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle, josta lensi toiselle puolelle maapalloa. Amerikan päässä lentokentältä matka taittui majoitustiloihin taksilla. Saavuttuaan lopulta perille hotelliinsa matkustettuaan kymmeniä tunteja ja kymmeniä tuhansia kilometrejä ja valvottuaan miltei pari päivää yhtä soittoa, kitaristimme oli varustettu deluxe-malliston silmäpusseilla, joista Jari Porttilakin olisi ollut kateellinen. Kaiken kaikkiaan mies muistutti tässä vaiheessa ulkoisesti enemmän “Walking Dead” -sarjasta revittyä rivizombia kuin ihmistä. Hotellin respassa hän marssi tiskille, jossa vastaanottovirkailija paljasti tekopirteän hymyn ja aloitti jutustelun kysymällä reissussa rähjääntyneeltä miesrauniolta: “How are you, sir?” Ensimmäinen ajatus Juhanin mielessä oli ollut että “mitä, vittuileeko tuo?” Juhani oli tuijottanut valkaistuin hampain hymyilevää miestä pitkään silmiin ja vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen jurosti tokaissut että “I have a reservation” ja jatkanut huoneeseensa. Amerikkalainen small-talk -kulttuuri herätti muutenkin debattia: miten kysymykseen “How are you?” pitäisi tässä vaiheessa vastata? “I haven’t slept in 48 hours, I’m tired, pissed off, a little hung-over, hungry & I need to take a dump… How are you?”

Suonenjoelta jatkoimme matkaa Urho Kekkosen synnyinseudulle Pielavedelle. Illan keikkapaikkana toimisi siis osuvasti nimetty ravintola Urho, joka päiväsaikaan toimi myös lounasravintolana. Paikan avajaiset olivat olleet marraskuussa, ja siitä lähtien Urhossa oli ollut useampia bändejä soittamassa. Live-musiikkiin erikoistuneita paikkoja ei liialti tänä päivänä avata, joten sikäli paikka vaikutti hyvinkin mielenkiintoiselta. Kurvasimme Ravintola Urhon pihaan hyvissä ajoin noin puoli viiden maissa ja astelimme sisään. Ravintolassa oli suuri sali, jonka reunalla oli hyvän kokoinen lava. Baarin henkilökunta oli ystävällistä ja tarjosi väsyneille matkaajille maittavan lounaan joka koostui entrecôte -leikkeistä, valkosipuliperunoista ja täytetyistä paprikoista. Illan majoitus järjestyisi gasthaus-tyyppisessä rivitalossa 10 km:n päässä Panganrannassa, jonne oli mahdollista mennä jo soundcheckin jälkeen odottamaan keikkaa.

Ravintola Urho

Bändin Kuopiosta käsin matkaavan jaoston saavuttua pelipaikalle PA-kaluston kera ryhdyimme hommiin. Liki 400 km autossa istuneena karistin “bussijalat” ripeällä roudaamisella. Soittokamat pystytettiin alta aikayksikön ja selvisimme n. sata kiloa painavien PA-subbarien kantamisesta vain muutamalla välilevyn pullistumalla. Roudausta seurasi sivusta hieman päihtyneessä tilassa ollut paikallinen herrasmies, joka esittäytyi kertomalla olevansa itsekin Urho Kekkosen sukua. Hän esitti hartaan pyynnön, että illalla soittaisimme Led Zeppeliniä, erityisesti ikivihreä klassikko “Living Loving Maid” oli toivelistalla. Lupasimme harkita asiaa. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Basistimme Ville oli tuonut keikalle koeajoon omistamansa komean efektilankun, jonka avulla oli tarkoitus kompressoida bassosaundia. Virittelimme taustalakanan valotrussien väliin ja varmistimme että tällä kertaa taustanauhaa toistavan läppärin virtajohto pysyisi paikallaan.

Ville ja Teemu säätävät bassosaundeja kohdilleen

Soundcheck

Soundcheck sujui vaivatta ja pysyimme hyvin aikataulussa. Sulloimme tyhjät laatikot pienehköön takahuoneeseen, ja totesimme että viisainta olisi siirtyä gasthausiin odottelemaan keikan alkua. Aikaisemmin olimme jo sopineet että bändimme läntisen ja eteläisen Suomen jaosto yöpyisi Panganrannassa, muut jatkaisivat keikan jälkeen Kuopioon. Pienehkön etsimisen jälkeen löysimme lopulta meitä lukuunottamatta täysin tyhjillään olevan gasthausin, ja siirryimme keittiön virkaa toimittavaan eteisaulaan tappamaan aikaa. Rumpalimme Taisto esitteli hankkimaansa laskurilla varustettua rumpupädiä. Nopeasti kaikki vuorollaan kävivät haasteen kimppuun; montako iskua saat pädiin 15 sekunnin aikarajan aikana? Hiki hatussa kukin vuorollaan kävi pädiä takomassa, joskin vähemmän yllättäen Taisto vei kirkkaasti voiton takomalla kapulalla pädiin reilusti yli 200 iskua viiteentoista sekuntiin. Palkinnoksi tästä lupasin säveltää Taistoa ajatellen biisin, jossa olisi 15 sekuntia kestävä, n. 200 iskua sisältävä filli.

Taisto, pädi ja > 200 lyöntiä / 15 sekuntia

Valomies-Eetu toimi illan DJ:nä toistaen perinteitä kunnioittaen iPadillä Spotifysta Stina Girsin, Kaija Koon, Jannan, Turmion Kätilöiden ja Uniklubin klassikkoja. Jossain vaiheessa bändin Kuopion jaoston kuskina toiminut Tero tavoitti ystävänsä, joka ilmeisesti asusteli lähimailla. Ystävänsä lupasi piipahtaa vierailulla luonamme, joskin ilmoitti olevansa paraikaa saunomassa. Illan vietto jatkui rauhallisena, kunnes äkillisesti ulkoa alkoi kuulua moottorikelkan ääntä. “Ei jumalauta…” kuului nurkasta, kun Teron tuttu pöllähti sisään verhoutuneena ainoastaan pyyhkeeseen ja mottorikelkkakypärään. “Suottapa tuota päällensä pukemaan, eihän ulkona ole edes kylmä”, mies julisti. “There’s no ves like Pielaves”, naurahdin mielessäni.

“Eihän siellä ole edes kylmä…”

Kellon lähestyessä yhtätoista totesimme olevan aika siirtyä takaisin keikkapaikalle. Alustavasti keikan oli kaavailtu alkavan 23.30-00.00 välillä. Marssiessamme takahuonetiloihin havaitsimme paikalla olevan jo suht hyvin porukkaa, ja yleisö suorastaan lisääntyi silmiemme alla. Takahuoneessa biisien nimiä alati unohteleva Taisto esitteli visiotaan bändin seuraavasta coverista:

– “Se olis tiukka coverina se… Mikä se nyt on… Twisting sobriety?”

– “Mikä? Twisting society?”, joku jatkoi taaempaa.

– “Mikäs biisi se sellanen Fisting society oikein on? Kuullostaa arvelluttavalta…”

Kellon lyödessä 23.45 marssimme lavalle. Yleisöä oli kiitettävästi paikalla. Alkunauha pärähti käyntiin, ja pyöri ansiokkaasti loppuun tällä kertaa katkeamatta. Täysin vailla teknisia ongelmia ei kuitenkaan tänäiltana selviydytty: bassovoittoisen alkunauhan aikana PA:n subbariosasto kyykkäsi, eikä parin ekan biisin aikana bassoja juuri erottunut. Suht nopsaan miksaajamme Teemu sai kuitenkin ongelman korjattua ja kolmannen biisin kohdalla alakerrasta alkoi kuulua tuttua basisti-Villen punaisen Monsterin möyrintää. Jossain vaiheessa keikkaa Juhanin vahvistin myöskin päätti ryhtyä pitämään mykkäkoulua vailla sen suurempaa syytä. Juhanin käytettyä vahvistinta standby:lla, ongelma korjaantui ainakin väliaikaisesti. “Huoltohommia tiedossa”, tuumailimme keikan jälkeen ja sovimme että käytän vahvistinta Tampereen Musacornerissa huollossa ennen seuraavia keikkoja. Yleisö vaikutti pitävän keikasta ja “My Angelin” aikana jokunen rohkea innostui jopa valssaamaan lavan edessä. Keikan aikana Pasi nauratti yleisöä esittellessään bändiä: “Jos tänä iltana vaikuttaa siltä että touhussa on mukana vähän ameriikan meininkiä, johtuu se siitä että kitaristimme Juhani Saarinen saapui tänne suoraan Bostonista…”

Pasi tunnelmoi keikalla

Onnistuneen keikan jälkeen roudaus sujui hyvissä tunnelmissa ja Itä-Suomen jaoston jatkettua matkaa Kuopioon vetäydyimme Panganrantaan ja pääsimme lopulta aamukuuden aikoihin nukkumaan. Herätyskello pärähti soimaan klo 10 ja heitimme Juhanin Kuopion rautatieasemalle, josta hän jatkoi matkaansa Espooseen. ltapäivällä raahattuaan painavat kitarakamansa väsyneenä ja univelkaisena bussipysäkiltä kotiin Juhani lisäsi bändin sisäisen Facebook -ryhmän seinälle lakonisen päivityksen, jossa totesi että “#€%&, näis hommis menee kyllä rahat ja terveys”, varustettuna seuraavalla kuvalla:

– Iiro / Ode In Black

Kiertuepäiväkirja / Diarrhée de tour, pt. II

Prockis, Salo 21.2.2015

(aka navigointia tähtien avulla ja mikä on bändin konsepti)

Keittiöstä seinän takaa kuului iloista naurunremakkaa. Vilkaisin kännykkää, kello näytti olevan 10 aamulla. Nelisen tuntia aikaisemmin olin kalastellut ulkoporealtaasta valveen ja unen rajamailla pinnan alle vajoamassa olleet viimeiset sankarit sisälle nukkumaan. “Johan tässä on nukuttu”, tuumin ja kännykällä pistin keittiön kaiuttimesta ilmoille tunnelmaan sopivaa musiikkia soimaan. “Oli tyttö kahdeksantoista…” kajahti ilmoille poppikoneistosta ja biisin edetessä kertosäkeeseen seinän takana nauru yltyi entisestään.

Eilinen kevätkiertueen avaus oli nyt takana päin. Perinteisesti kahden keikan rupeamista aina se jälkimmäinen oli ollut parempi, joten luotto oli kova että tänään Salon Prockiksen lavalla nähdään entistä tiukempi setti. Aamulla vielä varmistelin eilisen Varjobaarin tragikoomisista käänteistä viisastuneena, että miksaajamme Pönni pääsee varmasti tänään näyttämään kyntensä. Koomistahan olisi jos mies olisi Kuopiosta saakka lähtenyt töitä paiskomaan ja maksaisimme kahdesta keikasta palkkaa ilman että mies itse pääsisi lainkaan tositoimiin. Tapahtuman järjestäjä näytti omalle miksaajalle vihreää valoa, kuten toki oli aikaisemmin sovittukin. Päivä alkoi siis jo lähtökohtaisesti paremmissa merkeissä kuin eilinen. Suuntasimme tyytyväisinä saunaan ja ulkoporealtaaseen pesemään eilisen pölyt pois jaloista.

Jo aikaisemmin olimme kollektiivisesti pohtineet oman kiertuebussin hankkimista. Rumpalimme Taisto oli netistä metsästänyt kuvia sopivista keikkabusseista ja lataillut kuvat USB-muistitikulle. Valitettavasti itse rytmiryhmän selkärangan aamu-unet venahtivat niin pitkäksi, että pettymykseksemme kuvat “Taiston pusseista” jäivät tällä kertaa näkemättä. Klo 15 aloimme pakkautumaan autoihin. Alustavasti olin ilmoittanut saapuvamme Saloon n. klo 18. Juuri kun olin saanut sullottua Celican täyteen tavaraa ja hyppinyt peräluukun päällä saaden sen vaivoin kiinni, eräs eilisiltana esiintyneistä bändeistä ilmoitti että heiltä oli yksi mikkikeissi hukassa. Juhani arveli että kyseinen salkku olisi voinut roudatessa epähuomiossa kulkeutua muun kaluston mukana pakun takana roikkuvaan peräkärryyn. Pojat jäivät Ylöjärvelle odottamaan, että laatikko saatiin luovutettua oikeille omistajilleen sillä välin kun minä jo näppäilin Celican navigaattoriin illan keikkapaikan osoitetta.

Matka sujui rauhallisesti Someroon asti, ilmojen jumalat olivat suotuisia ja harmaalta taivaalta paistoi pilvipeitteen takaa kevätaurinko. Someron jälkeen hieman yllättäen navigaattori opasti kääntymään isolta tieltä pois, ja koska Prockiksessa emme olleet aikaisemmin käyneet, uskoimme navigaattorin sanaa. Tiet muuttuivat pikku hiljaa entistä pienemmiksi, pellot avarammiksi. Paikoitellen tiellä oli 30 cm loskaa, vaikkei lunta puissa tai pelloilla näkynyt. Aurinko painui horisontin taakse. Pieni epäluulo alkoi hiipiä puseroon. “Luultavasti tämä on taas joku navigaattorin tarjoama hieno oikopolku”, tuumimme kun automme keskinopeus alkoi painua lähemmäs neljääkymppiä. Jokaisen mutkan kohdalla uskoimme vakaasti, että seuraavan käännöksen jälkeen edessämme avautuisi Salon keskusta, ja että lähestyimme vain Saloa jostain metsän kautta.

Kun määränpää siinti jo navigaattorissa emmekä vieläkään olleet nähneet Salon keskustasta väläystäkään alkoi usko olla hyvin vähissä. Taitoimme metsätieltä peltojen keskellä olevalle pikkutielle, jolle kellertävät katuvalot maalasi melankolista sävyä. Missään ei näkynyt ristin sielua. Takavasemmalle jäi kellertävä puukirkko. “Kirkkotie, makes sense”, ajattelin. Etuvasemmalla siinti pieni Sale. “Saavut määränpäähän vasemmalla”, julisti navigaattori. Ajoimme Salen pihaan. “Ehkä Prockis on tuossa kulman takana?”, tarjosin kuskille. Celican ryömittyä kulman taakse avautui tuttu näkymä; lisää peltoa. “Kuule, tää ei nyt taida olla oikea paikka”, totesi kuski. Kylmä hiki nousi otsalle. Kello oli jo 18.20, eli kinttupolkuja ajaessa olimme jo aikataulusta muutenkin myöhässä. Soundcheckin piti olla ohi klo 21. Eilisen painajaismainen soundcheck palasi mieleen ja sydän jätti pari lyöntiä välistä. Tarkistin kännykästä facebook-tapahtuman jonka Juhani oli illalle luonut. “Kirkkotie 12, Salo tässä lukee”, totesin ja kirosin mielessäni. “Tähtien avulla suunnistaenko tässä pitäisi lähteä keikkapaikkaa hakemaan?” Sormet jo hieman paniikista vapisten googlettelin Prockiksen sivuja. Ravintolan kotisivuilla oli kartta. Kartan vieressä oli osoite: “Kirkkokatu 12”. Manaten näppäilimme oikean osoitteen navigaattoriin. Etäisyys 40 km. Matkalta soittelin perässä ajelevalle veljelleni, joka vastahakoisesti lopulta tunnusti että illan facebook-tapahtumaa luodessa kenties oli saattanut tapahtua pieni inhimillinen virhe…

Prockis – vihdoin!

Kurvasimme klo 19 Prockiksen pihalle. Kannoin kitarat sisään ja pahoittelin että olemme myöhässä. Selitin ajaneemme harhaan. Kirkkotiellä ja Kirkkokadulla oli valitettavasti pieni mutta kriittinen ero. Ystävällinen baarimikko naurahti ja totesi että sattuuhan tuota. Pojat saapuivat pakulla pihaan ja kamat oli tuossa tuokiossa kannettu sisälle. Miksaaja-Pönni vaikutti tyytyväiseltä kun pääsi vihdoin tositoimiin. Kasasimme kamat ripeästi pystyyn ja pääsimme soundcheckin kimppuun hieman aikataulusta myöhässä. 21.20 soundcheck oli ohi. Ero saundeissa verrattuna eiliseen oli kuin yöllä ja päivällä. Lavalle asti kuului että nyt on ammattimies puikoissa. Lavalla kaikki kuului selkeänä ja PA:sta kuultuna koko bändi tuntui soivan harmonisena taustanauhaa myöten. Kitarat soivat hyvin yhteen ja rumpusaundi oli tasapainoinen ja jämäkkä.

Roudauksen ytimessä

Tyytyväisinä vetäydyimme takahuonetiloihin ravintolan yläkertaan nautiskelemaan talon tarjoamia pizzoja. Prockis vaikutti erinomaiselta paikalta. Henkilökunta oli mukavaa ja ystävällistä. Ravintolan seinille oli ripusteltu tyylikkäitä maalauksia, jotka ilmeisesti vaihtuvat näyttelyluontoisesti säännöllisin väliajoin. Lavan vieressä olevaa tummaa seinää koristi lukuisten bändien logot vaalealla tussilla ikuistettuna. Paikassa oli kotoisa, viihtyisä tunnelma. Juomatkin olivat edullisia. Prockiksessa käy ilmeisesti hieman vähemmän tunnettuja, ns. “bubbling under” -osaston bändejä tämän tästä soittamassa. Kaiken kaikkiaan paikka vaikutti sellaiselta, jossa saattaisi hyvinkin istua iltaa ja käydä uusia bändejä katsastamassa mikäli Salossa asustelisi.

Bändiseinä

Kellon lähestyessä iltayhtätoista sali alkoi täyttyä ihmisistä. Viedessäni keikkajuomia lavalle havaitsin miksauspöydän vieressä istuvan pari pitkätukkaista herrasmiestä, jotka seurasivat tarkkaavaisesti ja selkeästi mittailivat meitä katseellaan. Miehet näyttivät miettivän että minkäslaisia hippejä tuonne lavalle tänään astelee. “Challenge accepted”, tuumin. Yleisö vaikutti kiinnostuneelta ja ikäjakauma oli sopiva, eli paikalle oli saapunut juuri oikeanlaista kuulijakuntaa. Sovimme henkilökunnan kanssa että aloittaisimme keikan klo 23.30.

Kellon lyödessä klo 23.30 marssimme lavalle. Taisto pisti alkunauhan pyörimään. Alkunauhaa ehti kuulua ehkä 15 sekuntia kun se äkillisesti katkesi. Vilkuilimme lavalla toisiamme epäuskoisina. Tähän päivään mennessä taustanauhan kanssa ei ollut esiintynyt mitään ongelmia. Pyysin muuta bändiä poistumaan lavalta ja sopersin mikkiin jotain teknisistä ongelmista. Taiston kanssa paneuduimme ongelmaan; näytti siltä että taustanauhaa pyörittävä läppäri oli sammunut. Ilmeisesti jossain vaiheessa kun lavalla oli pyöritty koneen virtajohto oli irronnut ja akun tyhjennyttyä kone pisti itsensä virransäästötilaan. Ei muuta kuin johto takaisin paikoilleen, kone päälle ja alkunauha pyörimään. “Onneksi tämä tapahtui alkunauhan aikana eikä keskellä settiä”, ajattelin hiljaa mielessäni.

Kaiken kaikkiaan vain reilun minuutin mittaiseksi jääneen tauon jälkeen keikka saatiin kunnolla käyntiin. Lavalla oli tiivis tunnelma ja ekojen biisien aikana Pasin ottaessa energisenä lavaa haltuun kitarani kolahteli pari kertaa vahvistimen reunaan heittäen paksuimman D-kielen epävireeseen. Biisien välit meni virettä korjatessa. Lavabalanssi oli erinomainen. Runawayn synaintron kajahtaessa ilmoille lavan edustalle saapui ensimmäiset ihmiset tanssahtelemaan. Tyytyväisenä erotin PA:sta kuinka soolojen vaihdot lennosta minulta Juhanille tuntuivat sujuvan poikkeuksellisen jouhevasti. Miksaaja-Pönni osasi asiansa. Setti eteni tiukasti ja ongelmitta. Juhani oli liekeissä ja soitti soolonsa kenties paremmin kuin koskaan. Basisti-Ville osasi biisit ja punainen Monster jyrisi lavalla vakuuttavasti. “Lullaby For The Innocentin” kohdalla vilkaisin miksauspöydän viereen. Tuimana settiä seuranneet pitkätukkaiset miehet näyttivät nyökyttelevän hyväksyvästi päätään. “Mission accomplished”.

Tiukan tunnin rupeaman jälkeen keikka oli ohi. Levyjä meni hyvin kaupaksi ja pääsimme poseeraamaan valokuvissa ja kirjoittelemaan levyihin nimmareita. Kaikesta päätellen yleisöllä oli yhtä ollut hauskaa kuin meillä. Vetäydyimme takahuoneeseen. Tyytyväisen jutustelun katkaisi yllättäen takahuoneeseen hoiperrellut herrasmies, joka selvästi päihtyneessä tilassa julisti kovaan ääneen, että hänellä oli kontakteja ties vaikka minne. Mies kertoi seuranneensa innoissaan keikkaa, jonka kertoi kuitenkin olleen oikeastaan “aika paska”. Toisaalta mies kertoi, että on seurannut bändejä Prockiksessa enemmänkin, mutta me olimme ensimmäinen, jonka kohdalla hänen teki mieli lähestyä itse artistia. Mies tivasi Pasilta: “Örisetkö sä?”

– “Ehkä joskus aamulla suihkussa”, Pasi vastasi huokaisten syvään ja rupesi selaamaan kännykkäänsä. Samaa teki tässä vaiheessa jo muutkin, mutta mies ei ehkä promilleista johtuen ymmärtänyt vihjettä, vaan kaivoi taskustaan tupakkaa ja pisti sen palamaan. “Mä vaan mietin… Mikä on se teidän konsepti?”

– “Täällä bäkkärillä ei saa polttaa, pistä se rööki pois.”

– “Mua ei paskan vertaa kiinnosta saako täällä bäkkärillä polttaa!”, mies julisti uhmakkaasti.

– “Tässä levy, painu ny vittuun täältä ja sammuta se tupakka!”

Osa bändistä vietti yön Salossa hotellissa, josta Juhanin matka jatkui seuraavana aamuna Bostoniin. Itse suuntasin valomies-Eetun, miksaaja-Pönnin ja Taiston kanssa Piikkiöön, jossa meille oli järjestetty majoitus autiossa omakotitalossa. Aamukuudelta kun ummistin silmäni päässä soi Dingon veisu “Autiotalo” ja tuumin että saavatkohan nämä hetket minut vielä aivovaurioon? Matkalla kohti Ylöjärveä mieleen palasi tuo eilisiltana tuttavuutta tehnyt sankari ja mietin kovasti, mikäköhän se on, tämän bändin “konsepti”. Varmaankin se, että tehdään aina vaan parempia biisejä, vedetään aina vain parempia keikkoja ja koko ajan parannetaan. Hankitaan ne fanit yksi kerrallaan, käännyttämällä niitä miksauspöydän vieressä istuvia rokkipoliiseja.

-Iiro / Ode In Black

Kiertuepäiväkirja / Diarrhée de tour, pt I

Varjobaari, Tampere 20.2.2015

(aka Ville menettää neitsyytensä ja maailman pisin soundcheck)

Läpi synkän ja pimeän talven orkesterimme ajoi uutta basistia sisään ja vihdoin koitti se päivä jota kaikki olimme hartaasti odottaneet. Uhkaavan deadlinen lähestyessä lailla tykkimiehen ohjastaman junan totesimme bassotaiturin hallitsevan biisit ja päästimme miehen vapaaksi häkistä, jossa mies oli opetellut bassonsoittoa siitä saakka kun pahaa aavistamatta basistin pestin hyväksyi. Keikka-aamu oli käsillä. Bändin Itä-Suomessa majaileva puolisko matkasi Kuopiosta kohti Tamperetta kahdella autolla, keikkabussiksi saimme ystävällisesti Esalta lainaksi tyylikkään Chevyn, jonka perään asennettiin vielä keikkakalustoa täyteen ahdettu kärry. Tien päältä rumpalimme Taisto soitti huolestuttavan puhelun:

– “Sattuisitko tietämään ketään kenellä olisi kookasta autoa, joka pystyisi hinaamaan perässään Chevyä ja peräkärryä?”   

– “En…”, vastasin pyyhkien kylmiä hikikarpaloita otsaltani.

Naurunremakka paljasti onneksi että tällä kertaa ei onneksi ollut tosi kyseessä. Huokaisin helpotuksesta, kun pojat ilmoittivat matkan taittuneen ongelmitta ja olevansa hyvissä ajoin perillä. Matkassa oli Taiston ja Esan lisäksi miksaajanamme tämän viikonlopun keikoilla toimiva äänialan ammattilainen Timo Pönni. Lastasin kitarakamat, mikkiständejä ja pari kitaratelinettä autooni ja suuntasin Ylöjärveltä Hervantaan.

“Kerrankin ajoissa”, tuumailin, kun kaarsin Varjobaarin pihaan ja näin tuttuja naamoja jo innokkaina roudaamassa kalustoa ravintolaan. Keikan oli määrä alkaa klo 22.30 ja paikalla oltiin jo klo 17.30. Varasimme aikaa hyvin, koska illalla soitti lisäksemme pari muutakin bändiä, ja useamman bändin soundcheckit tunnetusti vievät aikaa. Klo 18 kamat oli kannettu sisään ja suurin osa kalustosta paikallaan, miksaajamme Pönni oli jo laittanut lavaa kuntoon, valomies-Eetun loihtiessa tilaan rock-spektaakkelille sopivaa tunnelmavalaistusta. Keikkaneitsyytensä Ode In Blackin riveissä illalla menettävä Ville viritteli mittatilaustyönä tehtyä uljaan punaisena lavalta paistavaa Monster -bassokalustoaan kuntoon.

Ville ja punainen hirviö

Kun suurin osa työstä oli tehty, paikalle saapui baarimikko, joka ilmoitti että “hän miksaa tänään kaikki bändit”. Asiasta ei voinut neuvotella, vaikka ennakkoon olimme Varjobaarin kanssa sopineet käyttävämme omaa miksaajaa. Tunnelmaa latisti entisestään se, että paikan päältä olisi löytynyt Behringerin X32 -digitiski, joka miksaajallemme oli hyvin tuttu. Laitetta ei kuitenkaan saanut käyttää, koska “ei sitä kukaan osaa käyttää”. Vaikka miksaajamme tarjoutui opastamaan sen käytössä ei asiasta voitu sen suuremmin neuvotella. Analogisella pikkutiskillä siis mentäisiin tänään. Tarjosin pettyneelle miksaajallemme oluen ja alistuneina vetäydyimme takahuoneeseen odottamaan soundcheckin alkua. Kalusto oli jo kytkettynä monitoreja lukuunottamatta ja bänditkin paikalla. “Tuskinpa tässä enää pitkään menee ennen kuin päästään saundia hieromaan”, tuumailimme. Vaan toisin kävi; vierähti tunti, toinenkin, eikä PA:sta ollut kuulunut pihaustakaan. Keikasta sopinut Juhani kävi tiedustelemassa moneltako soundcheck mahdollisesti alkaisi. “Klo 20”, vastasi baarimikko. Kello löi 20 eikä mitään tapahtunut. Klo 20.30 takahuoneeseen kannettiin bändeille evästä, jota mutustelimme tuumaillen milloinkohan alkaisi tapahtua.

Odottelun ytimessä

Hieman ennen yhdeksää alkoi vihdoin lavalla näkyä liikehdintää: baarimikko suuntasi lavalle ja kytki ne pari piuhaa, mitkä vielä oli kytkemättä. Viimeisenä soittavan Sledgen rumpali suuntasi lavalle ja istui rumpujakkaran taakse. Soundcheck oli alkamassa! Odottava tunnelma tiivistyi ja bändit kokoontuivat baarin puolelle kuuntelemaan mitä tiskin takana oleva velho saisi loihdittua PA:sta esille. “Virveliä!”, kaikui komento baaritiskin takaa. Pari tunkkaista virveliniskua tuli PA:sta läpi.

-“Sitten basaria!”, kaikui käsky tiskin takaa. Muutaman polkaisun jälkeen rumpucheck oli ohi. “Tehokas kaveri kun hoitaa rumpujen saundit alta kahdessa minuutissa”, mietin. Valitettavasti saundit kuullosti ulospäin siltä kuin joku olisi hakannut peltipurkkia ja polkenut pahvilaatikkoa. Sledge veti laulucheckin vailla monitoreja, Pönniä kun kiellettiin alkuillasta niitä asentamasta eikä parin tunnin odottelun aikana niitä kukaan muukaan käynyt kytkemässä.

Suuntasimme Taiston kanssa kauppaan. Palatessamme tovin kuluttua takaisin Iinan 1:n illan juttu teki omaa soundcheckiään. Yksittäinen monitori oli saatu kytkettyä laulajalle lavan eteen. Kuopiosta roudaamamme monitorit nyhjöttivät orpoina nurkassa. Kello oli jo paljon ja showtime lähestyi. Koitti meidän vuoromme. Kävin varoittamassa baarimikkoa että käytämme taustanauhaa. “Tuleeko sieltä jotain tärkeää?”, kyseli baarimikko. “Kyllä, mm. taustalauluja ja syntikoita, akustisia kitaroitakin paikotellen”, vastasin ja baarimikon kasvoille nousi hieman pettynyt ilme. Teimme pikaisen linjacheckin ja Taisto viritteli taustanauhaa toimintaan. Lauluja ei kuulunut lavalle ollenkaan.

Skippasimme alkunauhan ja testasimme ekan biisin verran taustanauhaa, jonka aikana lavalle tuli viesti että samalla voisitte itseasiassa vetää koko keikan. “Jaahas”. Yleisö vaikutti yhtä hämmentyneeltä kuin mekin. Soundcheckin aikana vedetyn aloitusbiisin jälkeen Pasi spiikkasi yleisölle että “soundcheck jatkuu seuraavaksi kappaleella Goodbye!” Pidättelin naurua.

Pasi liekeissä

Kaikesta illan aikana kohtaamastamme ynseästä kohtelusta suivaantuneena ekat rallit sujuivat kaameasta lavabalanssista huolimatta yllättävän raivokkaalla meiningillä. Tilannetta ei suinkaan helpottanut se, että Pasin pyydettyä edes hieman laulua monitoriin, lavasaundi puhkesi kakkaan kyseisen monitorin sanoessa sopimuksensa irti. Loppusetin ajan monitorista kuului ainoastaan häiritsevää pörinää. “When we’re in town speakers explode”, vai miten se menikään?

Yleisön seasta bongasin miksaaja-Pönnin, jonka kasvoilta paistoi suunnaton turhautuminen. Ilmeisesti saundimaailma oli ulospäin samanlaista kuraa kuin lavalla. Kahdeksan biisin mittaisen soundcheckin jälkeen kannoimme soittimet takahuoneeseen. Kävin ehdottamassa josko paskaksi menneen monitorin vaihtaisi toimivaan, meillä kun ehjiä monitoreja oli matkassa useampia kappaleita, ja illalla olisi vielä pari muutakin bändiä soittovuorossa. “Ei tässä mitään aleta vaihtamaan”, kuului tyly vastaus.

-Iiro / Ode In Black

The pain of growing a moustache

Yes, you’ve all heard of it, Movember. The sweet excuse for a man to grow a moustache. We wait for 11 months every year for the month to come, to set free the hair on our upper lip. At first it’s so young and innocent, and you nurture your ’stache like a baby. But every day it grows stronger and more powerful. By the time the moustache has reached 3 weeks of age, it takes total control over your body. You become twice the man you were before. It’s like you grow an extra sack of balls below your nose. When you walk the streets, you can see envious faces around you. And nobody, I mean NOBODY, messes with a guy with a moustache. Driving around on your motorcycle, eating raw meat of a near extinct species at the same time, you can feel the wind caress your ’stache. And you become one with it. You really know that this IS the meaning of life. So simple! Just to grow a beautiful ’stache… Studies actually show that happiness correlates to the amount of facial hair. On a man, that is. But, one cannot keep such a wild beast caged on your upper lip forever. You can feel it’s urge to roam these streets free, unchained. And that is the pain of growing a moustache. Once it is ready, you have to let it go… And when it’s gone, the world just isn’t the same anymore. But you’ll always remember the good times you had together…