Kiertuepäiväkirja / Diarrhée de tour, pt. II
24.02.2015 07:22Prockis, Salo 21.2.2015
(aka navigointia tähtien avulla ja mikä on bändin konsepti)
Keittiöstä seinän takaa kuului iloista naurunremakkaa. Vilkaisin kännykkää, kello näytti olevan 10 aamulla. Nelisen tuntia aikaisemmin olin kalastellut ulkoporealtaasta valveen ja unen rajamailla pinnan alle vajoamassa olleet viimeiset sankarit sisälle nukkumaan. “Johan tässä on nukuttu”, tuumin ja kännykällä pistin keittiön kaiuttimesta ilmoille tunnelmaan sopivaa musiikkia soimaan. “Oli tyttö kahdeksantoista…” kajahti ilmoille poppikoneistosta ja biisin edetessä kertosäkeeseen seinän takana nauru yltyi entisestään.
Eilinen kevätkiertueen avaus oli nyt takana päin. Perinteisesti kahden keikan rupeamista aina se jälkimmäinen oli ollut parempi, joten luotto oli kova että tänään Salon Prockiksen lavalla nähdään entistä tiukempi setti. Aamulla vielä varmistelin eilisen Varjobaarin tragikoomisista käänteistä viisastuneena, että miksaajamme Pönni pääsee varmasti tänään näyttämään kyntensä. Koomistahan olisi jos mies olisi Kuopiosta saakka lähtenyt töitä paiskomaan ja maksaisimme kahdesta keikasta palkkaa ilman että mies itse pääsisi lainkaan tositoimiin. Tapahtuman järjestäjä näytti omalle miksaajalle vihreää valoa, kuten toki oli aikaisemmin sovittukin. Päivä alkoi siis jo lähtökohtaisesti paremmissa merkeissä kuin eilinen. Suuntasimme tyytyväisinä saunaan ja ulkoporealtaaseen pesemään eilisen pölyt pois jaloista.
Jo aikaisemmin olimme kollektiivisesti pohtineet oman kiertuebussin hankkimista. Rumpalimme Taisto oli netistä metsästänyt kuvia sopivista keikkabusseista ja lataillut kuvat USB-muistitikulle. Valitettavasti itse rytmiryhmän selkärangan aamu-unet venahtivat niin pitkäksi, että pettymykseksemme kuvat “Taiston pusseista” jäivät tällä kertaa näkemättä. Klo 15 aloimme pakkautumaan autoihin. Alustavasti olin ilmoittanut saapuvamme Saloon n. klo 18. Juuri kun olin saanut sullottua Celican täyteen tavaraa ja hyppinyt peräluukun päällä saaden sen vaivoin kiinni, eräs eilisiltana esiintyneistä bändeistä ilmoitti että heiltä oli yksi mikkikeissi hukassa. Juhani arveli että kyseinen salkku olisi voinut roudatessa epähuomiossa kulkeutua muun kaluston mukana pakun takana roikkuvaan peräkärryyn. Pojat jäivät Ylöjärvelle odottamaan, että laatikko saatiin luovutettua oikeille omistajilleen sillä välin kun minä jo näppäilin Celican navigaattoriin illan keikkapaikan osoitetta.
Matka sujui rauhallisesti Someroon asti, ilmojen jumalat olivat suotuisia ja harmaalta taivaalta paistoi pilvipeitteen takaa kevätaurinko. Someron jälkeen hieman yllättäen navigaattori opasti kääntymään isolta tieltä pois, ja koska Prockiksessa emme olleet aikaisemmin käyneet, uskoimme navigaattorin sanaa. Tiet muuttuivat pikku hiljaa entistä pienemmiksi, pellot avarammiksi. Paikoitellen tiellä oli 30 cm loskaa, vaikkei lunta puissa tai pelloilla näkynyt. Aurinko painui horisontin taakse. Pieni epäluulo alkoi hiipiä puseroon. “Luultavasti tämä on taas joku navigaattorin tarjoama hieno oikopolku”, tuumimme kun automme keskinopeus alkoi painua lähemmäs neljääkymppiä. Jokaisen mutkan kohdalla uskoimme vakaasti, että seuraavan käännöksen jälkeen edessämme avautuisi Salon keskusta, ja että lähestyimme vain Saloa jostain metsän kautta.
Kun määränpää siinti jo navigaattorissa emmekä vieläkään olleet nähneet Salon keskustasta väläystäkään alkoi usko olla hyvin vähissä. Taitoimme metsätieltä peltojen keskellä olevalle pikkutielle, jolle kellertävät katuvalot maalasi melankolista sävyä. Missään ei näkynyt ristin sielua. Takavasemmalle jäi kellertävä puukirkko. “Kirkkotie, makes sense”, ajattelin. Etuvasemmalla siinti pieni Sale. “Saavut määränpäähän vasemmalla”, julisti navigaattori. Ajoimme Salen pihaan. “Ehkä Prockis on tuossa kulman takana?”, tarjosin kuskille. Celican ryömittyä kulman taakse avautui tuttu näkymä; lisää peltoa. “Kuule, tää ei nyt taida olla oikea paikka”, totesi kuski. Kylmä hiki nousi otsalle. Kello oli jo 18.20, eli kinttupolkuja ajaessa olimme jo aikataulusta muutenkin myöhässä. Soundcheckin piti olla ohi klo 21. Eilisen painajaismainen soundcheck palasi mieleen ja sydän jätti pari lyöntiä välistä. Tarkistin kännykästä facebook-tapahtuman jonka Juhani oli illalle luonut. “Kirkkotie 12, Salo tässä lukee”, totesin ja kirosin mielessäni. “Tähtien avulla suunnistaenko tässä pitäisi lähteä keikkapaikkaa hakemaan?” Sormet jo hieman paniikista vapisten googlettelin Prockiksen sivuja. Ravintolan kotisivuilla oli kartta. Kartan vieressä oli osoite: “Kirkkokatu 12”. Manaten näppäilimme oikean osoitteen navigaattoriin. Etäisyys 40 km. Matkalta soittelin perässä ajelevalle veljelleni, joka vastahakoisesti lopulta tunnusti että illan facebook-tapahtumaa luodessa kenties oli saattanut tapahtua pieni inhimillinen virhe…
- Prockis – vihdoin!
Kurvasimme klo 19 Prockiksen pihalle. Kannoin kitarat sisään ja pahoittelin että olemme myöhässä. Selitin ajaneemme harhaan. Kirkkotiellä ja Kirkkokadulla oli valitettavasti pieni mutta kriittinen ero. Ystävällinen baarimikko naurahti ja totesi että sattuuhan tuota. Pojat saapuivat pakulla pihaan ja kamat oli tuossa tuokiossa kannettu sisälle. Miksaaja-Pönni vaikutti tyytyväiseltä kun pääsi vihdoin tositoimiin. Kasasimme kamat ripeästi pystyyn ja pääsimme soundcheckin kimppuun hieman aikataulusta myöhässä. 21.20 soundcheck oli ohi. Ero saundeissa verrattuna eiliseen oli kuin yöllä ja päivällä. Lavalle asti kuului että nyt on ammattimies puikoissa. Lavalla kaikki kuului selkeänä ja PA:sta kuultuna koko bändi tuntui soivan harmonisena taustanauhaa myöten. Kitarat soivat hyvin yhteen ja rumpusaundi oli tasapainoinen ja jämäkkä.
- Roudauksen ytimessä
Tyytyväisinä vetäydyimme takahuonetiloihin ravintolan yläkertaan nautiskelemaan talon tarjoamia pizzoja. Prockis vaikutti erinomaiselta paikalta. Henkilökunta oli mukavaa ja ystävällistä. Ravintolan seinille oli ripusteltu tyylikkäitä maalauksia, jotka ilmeisesti vaihtuvat näyttelyluontoisesti säännöllisin väliajoin. Lavan vieressä olevaa tummaa seinää koristi lukuisten bändien logot vaalealla tussilla ikuistettuna. Paikassa oli kotoisa, viihtyisä tunnelma. Juomatkin olivat edullisia. Prockiksessa käy ilmeisesti hieman vähemmän tunnettuja, ns. “bubbling under” -osaston bändejä tämän tästä soittamassa. Kaiken kaikkiaan paikka vaikutti sellaiselta, jossa saattaisi hyvinkin istua iltaa ja käydä uusia bändejä katsastamassa mikäli Salossa asustelisi.
- Bändiseinä
Kellon lähestyessä iltayhtätoista sali alkoi täyttyä ihmisistä. Viedessäni keikkajuomia lavalle havaitsin miksauspöydän vieressä istuvan pari pitkätukkaista herrasmiestä, jotka seurasivat tarkkaavaisesti ja selkeästi mittailivat meitä katseellaan. Miehet näyttivät miettivän että minkäslaisia hippejä tuonne lavalle tänään astelee. “Challenge accepted”, tuumin. Yleisö vaikutti kiinnostuneelta ja ikäjakauma oli sopiva, eli paikalle oli saapunut juuri oikeanlaista kuulijakuntaa. Sovimme henkilökunnan kanssa että aloittaisimme keikan klo 23.30.
Kellon lyödessä klo 23.30 marssimme lavalle. Taisto pisti alkunauhan pyörimään. Alkunauhaa ehti kuulua ehkä 15 sekuntia kun se äkillisesti katkesi. Vilkuilimme lavalla toisiamme epäuskoisina. Tähän päivään mennessä taustanauhan kanssa ei ollut esiintynyt mitään ongelmia. Pyysin muuta bändiä poistumaan lavalta ja sopersin mikkiin jotain teknisistä ongelmista. Taiston kanssa paneuduimme ongelmaan; näytti siltä että taustanauhaa pyörittävä läppäri oli sammunut. Ilmeisesti jossain vaiheessa kun lavalla oli pyöritty koneen virtajohto oli irronnut ja akun tyhjennyttyä kone pisti itsensä virransäästötilaan. Ei muuta kuin johto takaisin paikoilleen, kone päälle ja alkunauha pyörimään. “Onneksi tämä tapahtui alkunauhan aikana eikä keskellä settiä”, ajattelin hiljaa mielessäni.
Kaiken kaikkiaan vain reilun minuutin mittaiseksi jääneen tauon jälkeen keikka saatiin kunnolla käyntiin. Lavalla oli tiivis tunnelma ja ekojen biisien aikana Pasin ottaessa energisenä lavaa haltuun kitarani kolahteli pari kertaa vahvistimen reunaan heittäen paksuimman D-kielen epävireeseen. Biisien välit meni virettä korjatessa. Lavabalanssi oli erinomainen. Runawayn synaintron kajahtaessa ilmoille lavan edustalle saapui ensimmäiset ihmiset tanssahtelemaan. Tyytyväisenä erotin PA:sta kuinka soolojen vaihdot lennosta minulta Juhanille tuntuivat sujuvan poikkeuksellisen jouhevasti. Miksaaja-Pönni osasi asiansa. Setti eteni tiukasti ja ongelmitta. Juhani oli liekeissä ja soitti soolonsa kenties paremmin kuin koskaan. Basisti-Ville osasi biisit ja punainen Monster jyrisi lavalla vakuuttavasti. “Lullaby For The Innocentin” kohdalla vilkaisin miksauspöydän viereen. Tuimana settiä seuranneet pitkätukkaiset miehet näyttivät nyökyttelevän hyväksyvästi päätään. “Mission accomplished”.
Tiukan tunnin rupeaman jälkeen keikka oli ohi. Levyjä meni hyvin kaupaksi ja pääsimme poseeraamaan valokuvissa ja kirjoittelemaan levyihin nimmareita. Kaikesta päätellen yleisöllä oli yhtä ollut hauskaa kuin meillä. Vetäydyimme takahuoneeseen. Tyytyväisen jutustelun katkaisi yllättäen takahuoneeseen hoiperrellut herrasmies, joka selvästi päihtyneessä tilassa julisti kovaan ääneen, että hänellä oli kontakteja ties vaikka minne. Mies kertoi seuranneensa innoissaan keikkaa, jonka kertoi kuitenkin olleen oikeastaan “aika paska”. Toisaalta mies kertoi, että on seurannut bändejä Prockiksessa enemmänkin, mutta me olimme ensimmäinen, jonka kohdalla hänen teki mieli lähestyä itse artistia. Mies tivasi Pasilta: “Örisetkö sä?”
– “Ehkä joskus aamulla suihkussa”, Pasi vastasi huokaisten syvään ja rupesi selaamaan kännykkäänsä. Samaa teki tässä vaiheessa jo muutkin, mutta mies ei ehkä promilleista johtuen ymmärtänyt vihjettä, vaan kaivoi taskustaan tupakkaa ja pisti sen palamaan. “Mä vaan mietin… Mikä on se teidän konsepti?”
– “Täällä bäkkärillä ei saa polttaa, pistä se rööki pois.”
– “Mua ei paskan vertaa kiinnosta saako täällä bäkkärillä polttaa!”, mies julisti uhmakkaasti.
– “Tässä levy, painu ny vittuun täältä ja sammuta se tupakka!”
Osa bändistä vietti yön Salossa hotellissa, josta Juhanin matka jatkui seuraavana aamuna Bostoniin. Itse suuntasin valomies-Eetun, miksaaja-Pönnin ja Taiston kanssa Piikkiöön, jossa meille oli järjestetty majoitus autiossa omakotitalossa. Aamukuudelta kun ummistin silmäni päässä soi Dingon veisu “Autiotalo” ja tuumin että saavatkohan nämä hetket minut vielä aivovaurioon? Matkalla kohti Ylöjärveä mieleen palasi tuo eilisiltana tuttavuutta tehnyt sankari ja mietin kovasti, mikäköhän se on, tämän bändin “konsepti”. Varmaankin se, että tehdään aina vaan parempia biisejä, vedetään aina vain parempia keikkoja ja koko ajan parannetaan. Hankitaan ne fanit yksi kerrallaan, käännyttämällä niitä miksauspöydän vieressä istuvia rokkipoliiseja.
-Iiro / Ode In Black
Leave a Reply